"Onneksi olkoon, olet nyt kummi! Voit aloittaa kummilapseesi ja tämän yhteisöön tutustumisen." Klikkasin äkkiä sähköpostin mukana tullutta linkkiä.

Luin siltä istumalta kaikki kummilapsestamme ja hänen yhteisöstään lähetetyt materiaalit. Luin yleistä tietoa maan kulttuurista, politiikasta, terveydenhoidosta ja tyttöjen tilanteesta.

Meidän kummilapsemme on yhdeksänvuotias tyttö Ugandasta. Katsellessani hänen kuvaansa, mietin millainen elämä hänellä mahtaa olla. Mistä hänen päivänsä koostuvat, mistä hän haaveilee ja millaisista asioista hän tykkää. Kuinka erilaista arki, haaveet ja elämä mahtaa olla yhdeksänvuotiaalla tytöllä siellä kuin täällä.
Illalla kerroin lapsille kummilapsestamme. Oli aika herättelevä kokemus koittaa pukea ymmärrettävään muotoon kaksi- ja viisivuotiaalle mitä yleensäkään tällainen kummius tarkoittaa.

Kysymys "miksi?" esitettiin aika usein. Sellaisissakin kohdissa, joihin en ollut osannut varautua. Kaksivuotiaan innokas kysely kieltämättä toi aivan omanlaisen lisähaasteensa mukaan keskusteluun. Varsinkin, kun minulla itsellänikin on vielä paljon avoimia kysymyksiä – vaikkakin vähän erilaisia kaksivuotiaan kysymyksiin verrattuna.

Toisaalta lapsen kyselyvaihe ajaa väkisin vanhemmat melkoisiksi filosofeiksi. Siinä kun jokaisen väittämän joutuu paloittelemaan ja pureksimaan lapselle, joutuu itsekin kyseenalaistamaan ja sitten tietysti selvittämään juurta jaksaen, miksi mikäkin on siten kuin tässä nyt lapselle sanotaan.

Niin kuin vaikka sen, miksi toiset asuvat toisella puolella maailmaa, miten niin se on toisella puolella maailmaa ja sitten ihan sellainen helppo kysymys, että miksi joku on yhdeksänvuotias.


Lasten paikoin huvittavatkin kysymykset saivat minut kuitenkin jälleen kerran pohtimaan, kuinka hullua on, että täysin itsestämme riippumatta koko elämämme raamit voivat määräytyä ihan vain sen mukaan, mihin kukin satumme syntymään. Että kuinka minun samanikäinen kummityttöni täällä ei koskaan joudu pohtimaan samanlaisia asioita kuin ne tytöt siellä. Miten minulle ja tyttärelleni täysin itsestäänselvät oikeudet ovat toisille vieläkin työn takana.

Juttelin Planin työntekijän kanssa, joka oli vastikään ollut Ugandassa. Hän kertoi, kuinka hänen vierailemansa paikan tytöt ovat muodostaneet toisiaan tukevan yhteisön. Asioista keskustellaan ja toisista pidetään huolta. Tyttöjen toiveita kuunnellaan, asioihin tartutaan ja niitä parannetaan ihan käytännön tasolla.

Tytöt tekevät myös itse valistustyötä. Jos joku tytöistä ei vaikkapa enää saavu kouluun, muut pohtivat yhdessä mistä se voisi johtua ja mitä he voisivat tehdä asialle. Jos herää epäilys, että tyttö esimerkiksi saatetaan naittaa avioliittoon, tytöt ja opettajat ottavat yhteyttä vanhempiin ja yrittävät valistaa heitä koulun jatkamisen tärkeydestä.

Plan tukee näiden oppilasyhdistysten toimintaa ja kannustaa tyttöjä toimimaan niissä, jotta tytöt tulevat kuulluksi. Lisäksi Plan tukee opettajien ja vanhempien yhdistyksiä, kouluhallintokomiteoita sekä paikallisia opetusviranomaisia ja kertoo heille lapsien ja tyttöjen oikeudesta koulutukseen.


Eilen kirjoitin ensimmäisen kirjeemme kummilapsellemme. Tuntui erikoiselta alkaa täysin alusta. Sellaista tilannetta harvoin tulee, ettei joku tietäisi toisesta vielä yhtään mitään. Mitä oikein kerron meistä, mistä aloittaisin.

Aloitin kirjeenvaihdon lopulta aika tavallisilla asioilla. Keitä me olemme, missä asumme, mitä me teemme. Kerroin lapsistamme ja heidän arjestaan.

Kaksivuotiaskin halusi lähettää omat terveisensä kirjeen loppuun:

"Hei kummilapsi. Minä tykkään sinusta. Tykkään leikkiä. Heippa." 


Lue myös:
Tyttöjen oikeuksien tukija

Liity kummiksi: plan.fi/kummiksi
Liity kuukausilahjoittajaksi: plan.fi/kuukausilahjoitus