Jotkut asiat vaan ovat vähän rankempia meille aikuisille, kuin noille lapsille. Kuten nyt vaikka sellainen ihan hypoteettinen juttu, kuin kuopuksen ryhmän vaihtaminen pienistä isompiin.

Vaikka olimme toki saaneet tiedotteen hyvissä ajoin asiasta ja ilmeisesti lukeneetkin sen, kaikki tällaiset asiat tuntuvat tulevan minulle nykyään Suurena Yllätyksenä. Aamulla kun astelimme päiväkodin porteista sisään, esikoinen kertoi heti iloisesti, että kuopuksen kuuluu muuten mennä nykyään tuosta ovesta sisälle. Minä siihen epäillen, että eeeei kai, kun tuo sama ovihan hällä on.

Kun sitten eteisessä nykyinen ex-ope alkoi hyvästellä lastamme ja toivotti tsemppiä jatkoon, minullekin valkeni sama, minkä esikoinen jo tiesikin. Kuopus toden totta muuttaa viereisiin tiloihin ja täten se ulko-ovikin vaihtuu. Sillä lailla hirmuisen hyvä, että edes joku meidän perheestämme tietää, mitä meidän perheellemme kuuluu.

Kuten olen kiitollisin mielin ennenkin kirjoittanut, en tiedä mitään tärkeämpää, kuin että voin joka päivä antaa lapseni sellaisten ihmisten hoitoon, joiden tiedän välittävän minun maailman tärkeimmästäni lähes yhtä paljon kuin minä itse. Ja se, kun minun lapseni puhuu hoitajistaan parhaina kavereinaan. Yrittävät raukat aina syntymäpäivillensäkin kutsua omat päiväkodin setänsä ja tätinsä.

Juuri kun olin jo luullut seisovani kesän muiston surun päällä ja päässeeni yli haikeista tunnelmistani, tämä Suuri Yllätys sai minut uudelleen murtumaan. Varsinkin, kun toinen lapseni lempparihoitajista kertoi ikävöivänsä lastamme ja oli silminnähden liikuttunut kuopuksemme muutosta toiseen ryhmään. "Tuleeko sinullakin ikävä meitä?" hän kysyi, mihin minä vastaamaan, että tulee minulla.

Nyt ymmärrän, että hän tarkoitti kysymyksen kuopuksellemme, mutta minkäs teet siinä tunnetaifuunissa.

Uusi ryhmä on tietysti hyvä siinä missä vanhakin, mutta on se eron hetki aina silti surullinen. Lapsi oli jo kiintynyt heihin.

Ja minä myös.


Lue myös:
Päiväkodin lastehoitajille
Lapseni, te ihmeelliset
Ykkösvanhemmasta vanhemmaksi