Tapahtuuko teille muille koskaan sitä, että kun lääkärissä kerrot itsestäsi, meinaat aivan herkistyä.

En tiedä miksi, mutta vaikka kyse olisi jostain täysin fyysisestä, eikä edes mistään vakavasta vaivasta, huuleni saattavat alkaa väpättää itsestäni puhuessa. Melkein alan itkeä.

Itsestäni puhuminen ei tietenkään ole minullekaan täysin tavatonta, mutta siinä lienee jokin sellainen piirre, että se vastapäätä istuva lääkäri todella kuuntelee siinä minua. Yrittää kaikilla aisteillaan nähdä minut, ottaa minusta selvää.

Kun elämässä tulee erilaisia vaiheita, varsinkin niitä haastellisimpia ja rankempia, yksi aika simppeli kysymys voi tuntua kohteelleen maailman tärkeimmältä: Miten sinä voit? 

Jokainen ihminen haluaa tulla nähdyksi. Tarve on heti syntymästä alkaen, eikä se kaipuu kuole koskaan. Ihminen haluaa tulla hyväksytyksi, arvostetuksi ja rakastetuksi sellaisena kuin on. Jokainen tarvitsee kokemuksen, että minut nähdään ja minut halutaan nähdä.

Se osoittaa, että toisesta välitetään, hänen vointinsa kiinnostaa ja että hänen tunteensa ovat tärkeitä, merkitsevät jotain.

Kun elämässä tapahtuu ihan mitä tahansa arjesta poikkeavaa mullistusta, ystävältä tai tutulta saatu viesti tai soitto, on joskus merkannut kaikkea. Minulle ainakin.

Hetkenä, kun luulee olevansa täysin yksin tunteidensa, riittämättömyytensä tai painolastinsa kanssa, ystävän huolehtiva kysymys on tuntunut jopa aivan fyysisenä helpotuksena, aivan kuin joku nostaisi edes hetkeksi maailman pois harteiltasi.

Kun kokee tai pelkää koko maailman olevan itseä vastaan, kaverin "kuinka voit, olet rakas" riittää muistuttamaan, että ei ole. Että olet tärkeä ja rakas jollekin ja että sinä olet jonkun mielessä. Sellaisen asian muistuttaminen kantaa tavalla, jonka totisesti muistaa viimeistään silloin, kun janoaa kipeästi jonkun vastaavaa elettä.

Tällainen keskustelun avaus ystävältä on siitäkin tärkeä teko, että me tuppaamme välillä olemaan itse vähän liiankin kriittisiä, millaisilla asioilla haluamme vaivata läheisiämme. Kiireisessä ja kuormittavassa elämässä ei ihan heppoisesti viitsitä taakoittaa muita, jolloin käperrymme potemaan huoliamme aivan yksin. Kun toinen kysyy kuulumisia, saamme luvan jakaa murheitamme ja tuntemuksiamme.

Onpa kyse ollut sitten isäni kuolemasta tai pienemmistä, mutta niinä hetkinä suurilta tuntuvista asioista, puolituttujenkin "olet ajatuksissani" -viestit ovat helpottaneet surua ja tuskaa.

Tärkeintä koko maailmassa on tuntea, ettei ole jäänyt yksin.

Joskus toisen ihmisen kysymys omasta voinnista voi herättää siihen, että pitäisi itsekin pysähtyä kysymyään itseltään, onko minulla kaikki hyvin. Ystävät näkevät ulkopuolelta asioita, joita ei ehkä itse ole tullut miettineeksi. Pitkään alavireisesti käyttäytynyt ystävä voi havahtua, ettei ole voinut kovin hyvin ja että voisiko asialle tehdä jotain.

Joten kysy enemmän. Kysy rohkeasti. Ei vain kohteliaisuudesta, vaan aidosta halustasi kuulla toista ja ottaa hänestä selvää.

Eikä edes tarvitse olla maailman läheisin ihminen kysyäkseen. Minulta on kysynyt joskus puolituttu haastavan hetkeni keskellä, miten minä voin – ja arvatkaa mitä? Siitä alkoi tärkeä ystävyys.


Kysytään enemmän miten sinä voit? – se voi pelastaa jonkun.


Lue myös:
En koskaan riitä sellaisena kuin en ole
Pahinta on herkkyys
Pidä se yksinkertaisena, urpo
Vanhemmuuskin on ihmissuhde