Julkaisin eilen Instagramissani seuraavan:

Hän on minun pitkäaikaisin ja parhain ystäväni, työkaverini ja lastemme isä, ja nyt me muutamme eri koteihin. Muutumme yhteisestä halustamme avioparista perhekumppaneiksi, mutta ystävyys, yhteinen rintama ja ymmärrys pysyy. 

Me tykkäämme toisistamme ja olemme aina perhe. Teemme jatkossakin yhdessä asioita: menemme porukalla sunnuntaibrunssille (oikeasti Ikean muusille ja pullille) ja kesälomaretkelle Fiskarsiin. Kumppaneina kevätnäytöksiin ja vanhempainiltoihin, työtovereina työjuttuihin, kuten ennenkin. 

Läheisillemme, ystävillemme ja tutuillemme: me emme valitse puolia välillämme, muidenkaan ei tarvitse. Olemme aina samalla puolella, perheemme puolella. Ja meille voi edelleen laittaa synttäri- ja mökkikutsut Satamoina!


Olemme nyt hoitaneet yhdessä asuntoasioita, käyneet Ikeassa, päivisin tehneet yhdessä töitä ja iltaisin laitettu yhdessä ruokaa. Itkeneet kotona kaksin uuden edessä, mutta myös toiveikkaina tukeneet toisiamme. Välillämme on kaikki hyvin.

Olen saanut teiltä kannustavia viestejä, joissa on kerrottu omia hyviä kokemuksia samanlaisesta tilanteesta. On ollut ihanaa kuulla, ettei tämä ajatuksemme ole vain utopiaa, vaan ihmisillä todella toimii tällainen.

On ollut tärkeää kuulla, ettei ydinperhe ole ainoa toimiva perhemalli.

Samaan aikaan ymmärrän, että ihmisillä, joille ero ei ole ollut helppo, tai on muutoin kokenut erilaisen eron, voi olla vaikea uskoa, että tämä toimisi.

En voi tietenkään tietää, miten meidän tulee käymään, mutta emme voi yrittää mitään muuta kuin tällaista eroa. Ystävyyttä, kumppanuutta vanhempina.

Kiitos kaikille viesteistä, sydämistä ja kauniista ajatuksista.