Siis voi hyvä tavaton! Tuo vauva on kyllä... en kestä. Se on niin ihana. Katson sitä päivittäin ja mietin, että mitenkä se voi olla noin ihana. Kun se on vaan niin... ihana.

Tämä ikäkin alkaa olla sellaista ihanaa aikaa (noni, "ihana"-saldo täynnä), kun vauvasta alkaa kuoriutua vähän persoonaa. Oma tahto on jo hauskasti alkanut näkyä, aivan kuten veljelläänkin tässä iässä, ja muutenkin tyypistä alkaa jo näkyä ulospäin mitä mieltä se on mistäkin. Myös kaikki uudet kyvyt, kuten tukea vasten seisominen, istuminen, kävelytreenit ja muut, tekevät vauvasta ihan uudenlaisen tyypin. Sellaisen vähemmän kääryleen, enemmän... noh, tyypin.

Myös huumorintajua vauvalta löytyy. Sen kanssa voi jo heittää läppää ja pikkumuikku naureskelee ihan messissä. Myös veljensä kanssa – huumorimiehenä tunnettu tämäkin – heillä on ihan omia hassuttelujaan. Toinen urpoilee jotain urpoa ja alle 80-senttinen kalju yleisö nauraa räkättää mielissään. Siinä ihan äiti-ihmisen sydän menee onnesta muikeaksi, kuulkaatte.

Kaiken kaikkiaan aivan ihana ikä tämmönen, melkein vuosikas.

Mutta se mikä mun piti ihan erityisesti tulla tänne kertomaan, on tämä uusin juttu. Katsokaas, kun meidän muikku on nykyään melkoinen pusutyttö.

Myös esikoinen antoi vauvana paljon suukkoja, mutta hän oli enempi sellainen suu auki ammollaan kuolat poskelle -tyylinen pusuttelija. Niinku suuren aaa-äänen saattelemana moiskista, mutta ilman muiskautusta. Tämä vauva taas nakkaa suukon niin tomerasti, notta suukin menee ihan mutturalle. Napakka muuuiskis, kuuluu aivan.

Yritin ottaa siitä kuvaa, mutta kun kyseessä oli vähän vauhdikas kohde, tarkennus oli vähän haastavaa.