Ankeus hiipi minuun tällä viikolla. Joskus, onneksi harvakseltaan, minulle tulee yksinäisyyden tunne. Tällä kertaa miehen työmatkalle lähtö oli piste i:n päälle, vaikka eihän se yhden yön ja kahden päivän erossa olo oikeasti yksinäiseksi ketään tee.
Seurana on ollut tietysti lapsi ja koirat, mieskin, mutta tämä yksinäisyys on ollut erilaista. Mies on ollut aika samaan tapaan kotona, kuin yleensäkin, joten siitäkään ei ole voinut tämä yksinäisyyden puuskahdukseni johtua, ainakaan pelkästään.
Olo on tuntunut turhautuneelta. Olisin vain halunnut puhua jonkun kanssa päivisin. Siis keskustella. Ihan sama mistä, vaikka säästä tai kakkavaipoista (no okei, en oikeesti kyllä niistä), mutta vuorovaikutteisesti. Ei siis siten, että minä höpötän omiani ja kukaan ei vastaa, kuten taaperon ja koirien kanssa hengatessa. Ei minulla mitään asiaa tai suurta jaettavaa ole ollut, mutta jos nyt jotain juttelisi.
Räkä poskella, kroppa kyyryssä lattialla istuen, kädet silmien edessä, ääneen itkien. Taapero katsoi hölmistyneenä vieressä, kunnes käveli luokseni ja halasi. Se tuntui todella absurdilta. Ettäkö puolitoistavuotiaan on minulle tuki oltava. Ei helvetti, todella säälittävää äiti. Ei näin, vaikka taaperon ele hellyyttävä olikin.
En tiedä mistä (yli)dramaattinen kohtaukseni johtui – minullahan on puhelin täynnä ihmisten numeroita, joille voisin vain soittaa ja ehdottaa kahvihetkeä tai lounasta. Jossain passiivisuuden kuplassani kai koin, ettei kukaan halua minun seuraa ja kaikilla on jotain muuta. Että miksei kukaan leiki meidän kanssa ja miksi kaikilla muilla on niin paljon kivempaa ja aktiivisempaa, kuin minulla.
Seuraavana päivänä otin puhelimen kouraan, tungin itseni kylään, pyysin meille ja sovin lounastreffit. Että ihan todella kamala elämä, yksinäinen ja kaveriton.
9 comments
Ihana. Nyt pitää laittaa ihan sydän mukaan <3
VastaaPoistaMulla tulee noita myös. Yleensä jonkun sairasteluputken yhteydessä/jälkeen, tai ihan muuten vaan. Tulee tunne että koko muu (sosiaalinen) maailma vaan hengaa yhdessä ja mä oon se onneton orpo piru siellä. Asiahan tosiaan korjaantuu kun vaan ottaa puhelimen käteen :) Ja onkohan tämä joku naisten juttu? Ei mies ainakaan myönnä että saisi tällaisia (hormonaalisia?) kohtauksia? ;)
Ooh, kiitos <3
PoistaNo just se, onneton piru. Mä luulen että näitä tulee monelle. Joskus mietin, kuinka hankalaa yh:lla voikaan olla, jos mä oireilen jo yhdestä työmatkasta.
Been there, done that. Kotiäiteys on yksinäistä. Ihmiselo on yksinäistä. Joskus niin vaan on.
VastaaPoistaItsekkin alan taas elämää nyt päivä päivältä normaalimmin ja paremmin, rankan ajanjakson jälkeen.
Sen on kyllä yksinäistä joskus. Kiva kuitenkin kuulla, että voit paremmin.
PoistaIhanan avoin teksti. Ja liikuttava. Ja kaikkea, myös tuttua. Sydän <3
VastaaPoistaLisää sydämiä! Kiitos <3
PoistaHyvä kuulla, että muillekin tulee näitä! Olen aika paljon yksin lapsen kanssa, kun mies tekee pitkää päivää ja vielä iltaisin töitä. En silti jaksaisi aina olla menossa ja tapaamassa ihmisiä, joten aika usein tulee soitettua äidille, että saan purettua juttelun tarvettani. Kotona ollessa huomaa, että onnellisuus rakentuu muista ihmisistä ja vuorovaikutuksesta, läsnäolosta. Sitä viestiä kai pitäisi antaa lapsellekin eteenpäin, että tässä mä oon ja kuuntelen sinua.
VastaaPoistaSepäs se! Mä tykkään olla usein yksinkin, mutta kaipaan tosi paljon myös seuraa ja ihmisiä. Ihanaa, kun eilen oli kaveri lapsen kanssa kylässä ja tänäänkin saatiin naapuri seuraksi lapsineen. Ja mulla on usein sama, aina ei jaksa olla menossa, mutta ihan vaikka puistoseura on kivaa – sinne kun kuitenkin tulee mentyä joka tapauksessa lapsen kanssa.
PoistaItse olen kyseisen kohtauksen kourissa selannut dramaattisesti puhelimen numeroita ja itkenyt miehelle, että tämänkin ihmisen kanssa on erkaannuttu ja tämäkään ei ole soittanut pitkään aikaan ja oikein laskenut, että montako ystävää on olemassa - ihan vain todistaakseen itselle, että niitä on. Onneksi menevät nopeasti ohi, joskus pitää vain saada itkeä räkä poskella oli syykin vähän mikä tahansa, sitten helpottaa. :)
VastaaPoista