Metsänkaipuu valtasi kaupunkilaismamman. Samalla iski valtava omakotitalokaipuu. Molempia on tavattu aikaisemminkin, mutta nyt omakotitalokaipuu kasvoi niin suureksi, että sovin jo ensi viikolle asunnon arvioinnin. Jospa sitten unelma suuremmasta kodista olisi askeleen lähempänä.

Vaikka vielä viime viikolla vannoin, että tässä asunnossa voimme pysyä pitkään, ja vaikka todella rakastan tätä kotia, oman rauhan tarve on tullut siihen pisteeseen, että haluan omakotitaloon. Pidätän silti oikeuden muuttaa mieltäni heti, kun siltä alkaa tuntua.

Luonnon ja metsän välitön läheisyys vetää puoleensa. Nyt kun lapsi on jo niin iso, hän tykkää kävellä itse metsäpoluilla puolukoita maistellen ja oksan pätkiä poimien. Olisi ihana päästä omalta kotiovelta helposti metsään, päästää koirat vapaaksi ja antaa taaperon tutkia omiaan.

Metsänkaipuun ensihätään pakkasimme autoon koko perheen ja painelimme kunnon metsään. Ei ole metsäretkeä ilman termarikahvia ja eväsleipiä, joten nekin oli tietysti mukana. Kaupunkilaisperhe kävelikin kokonaiset 800 metriä ja söi eväät. Sitten jaksoi taas tarpoa toiset 800 metriä takaisin autolle. Haha! No olihan se taaperolle aikamoinen kävelymatka jyrkässä ja muhkuraisessa maastossa. 

O-ou sanoi taapero, kun isoa mäkeä piti alkaa kiivetä. Ja huh-huh, kun istuimme alas eväitä syömään.


Tuliaisiksi ei saatu toivomiamme sieniä, mutta yksi pirun punkki löytyi koirasta. Toinen koira oli salakuljettanut muurahaisen anturoidensa välissä. Ihme wannabe. Koirien eväät jäivät kotiin, mutta onneksi metsä oli pullollaan luonnon omia nameja, puolukoita. Toinen koirista vetelikin niitä sitten tohkeissaan. Urpo.

Kiva aurinkoinen metsäretki! Melkoisia patikoijia eväinensä.