Mun oli vaan tultava tänne kertomaan, että kävimme juuri mieheni kanssa OUCH!-esityksen ensi-illassa. Mulla ei ollut mitään odotuksia esityksen suhteen, eikä sinänsä ihme, sillä sellaista esitystä ei ole koskaan nähty ennen Suomessa – tai ehkä missään. 

Ystävämme, Ouchin isä ja äiti, Oula ja Jenni Kitti ovat puhuneet produktiosta jo kolme-neljä vuotta sitten, jolloin se on aloitettu – ja siitä lähtien. Vaikka tässä sivussa on myötäeletty Ouchia (ja mieheni on ottanut myös proggiksen kuvat), ei mulla siltikään ollut aavistusta, että se iskee noin lujaa. Kirjaimellisesti, ehheh.

Esitys on siis pääosin näyttämötaistelusta koostuva esitys, mutta siihen yhdistyy tanssia, musiikkia, videotaidetta, huumoria ja ja ja... Esityksen kohtaukset koostuvat tavallisista arjen tilanteista, mutta ne jatkuvat usein pisteeseen, mihin tavallisesti ei arjessamme mennä. Tämähän ei vielä kerro siitä oikeasti mitä se on. Mutta minä kerron. Siis oman kokemukseni mukaan.

Se oli sellainen esitys, että mulla tuli ensimmäisen viiden minuutin aikana naurua, itkua, kylmiä väreitä ja vähän pissaa housuun. Enkä nyt sano tätä vain siksi, että siinä oli kavereita, vaan koska se vain oli niin. Olen lähtökohtaisesti väkivaltaa vieroksuva ihminen, mutta kun tämä ei ollut sama asia. Siis ei sellaista, mitä ekana tulee mieleen jos joku puhuu väkivaltaviihteestä. Vaikka siinä saatiin ja vedettiin turpaan, se ei ollut väkivaltaa ihannoiva, muttei myöskään siitä saarnaava.

Ajattele joku ihan hiton ärsyttävä tilanne. Sellainen, missä tunnet itsesi täysin voimattomaksi, väärinkohdelluksi ja henkisesti lyödyksi. Se tunne, kun et osaa sanoa enää mitään. Turhautuminen ja epätoivo. Se impulssi, sellainen vihan pulpahdus, mikä vyöryy läpi kropan. Oikeassa elämässä tarina ei yleensä jatku siitä. Onneksi. Paitsi siten, että se olo menee kohta ohi ja se siitä. Mutta Ouchissa se jatkuu. Ihan mielettömällä tavalla. Upealla, visuaalisella ja taidokkaalla tavalla.

Yksi monista lempikohtauksistani oli, kun hikisten, vapaapainivien miesten tuskainen vääntö muuttuu tanssiksi. Siis koskettavaksi tanssiksi. Kohtaus ei silti muutu kliseisen tai puitahalailevan lällyksi, vaan sen kontrasti lumoaa kyyneliin. Koko esityksen läpi kulkee sopivan leikkaava rytmien vaihtelu, mikä saa sekunnissa katsojien mielialat muuttumaan. 

Monessa kohtauksessa on läsnä painostava vaaran tuntu. Sellainen, että tiedät kohta tapahtuvan jotain kamalaa. Kohta taas tunnelma kevenee ja huokaiset helpotuksesta. Yhteen kohtaukseen mahtuu räkäistä naurua, innostusta, hämmenystä, inhoa ja puhdasta surua. Siltikään esitys ei ole raskas, vaan sen jälkeen on hyvä tunne.


Olen aina sanonut, että esitys on hyvä, jos minulle tulee kyynel silmään, kylmät väreet tai tahattomia naurunpurskahduksia. Nyt mulla tuli niitä kaikkia, monta kertaa. Ihan hullua. Ihanan hullua. 

Olen vaikuttunut. 

OUCH!:ia esitetään vielä tämän viikon lauantaina ja sunnuntaina Turun Linnateatterissa. Sitten toivotaan, että se saa siivet ja lähtee muuallekin Suomeen tekemään vaikutusta ihmisiin!

Ouchin Facebook-sivut löydät täältä.