Voi jumalauta. Anteeksi kielenkäyttöni, taas. Kyllä on jotenkin niin maanantai – vaikka joku höpönassu saattaisikin kysyä, että miten kotiäidin maanantai eroaa vaikka perjantaista, mutta sille sanon, että tuu kattoo stana! Noniin. Siis että huomaa että on maanantai. 

Kaikki tökkii. Mikään ei luonnistu ja stressaa ja kiukuttaa. Äiti-ihmisen henkilökohtaista kökköfiilistä ei suinkaan auttanut se, että lapsen päikkäreille menokin viivästyi pari tuntia jonkin ihmeellisen kikkailun vuoksi. – Sänkyyn, pois, sänkyyn, pois, laatikoita availemaan, sänkyyn, pois, maitoa lisää, sänkyyn, pois, laatikoita availemaan, sänkyyn, pois, laatikot, maito, sänkyyn, pois. Ja muutama kerta vielä uudelleen. Puolitoista tuntia sitä. Jee.

Ja se "syön vasta kun lapsi nukkuu" -ajatukseni oli ihan paska idea. Koska ei se lapsi alkanut nukkua heti, kuten kuvittelin. Ihan naurettavan suuri nälkä tuon kikkailun ja muun yleisketutuksen lisäksi. Ja kun tällä suohirviöllä on nälkä, ei kellään ole kivaa. Paitsi joskun mun miehellä, kun sitä naurattaa mun kiukutteluni. Mut se onkin ihan kakkapeppu.

Sitten ne pyykit. Mikähän siinäkin sitten on, että ne pitää viedä tuonne ulos kuivumaan – kolme kertaa. Tai siis kastumaan kolme kertaa. Että eikö niitä voisi siten muistaa hakea sisälle, kun ne on sinne eräänä lauantaisena päivänä vienyt? Muistan ne joka aamu, käyn kokeilemassa – jep, kastuneet ovat, ja unohdan ne taas yöksi. Ei ole puhtaita kalsareita ei. 

Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Sitten kun vihdoin pääsin syömään, söin ihan helvetisti. Kostoksi. Ruoka oli hyvää.