Sanotaan, että ei kolo komiassa haittaa, mutta mites sen komian äidissä? Kun tuo meidän taaperomme sai viikon sisään jo toisen kolhun naamaansa ja äiti-ihminen ei ollut toipunut vielä ensimmäisenkään aiheuttamasta traumasta. 

Ensimmäinen ruhje tuli metsäretkellämme Ruissalossa, kun lapsi kaatui metsäkirkon portaissa. Toinen tuli tänään, kun taapero juoksi keittiöön ja kompastui tuolia päin. Toinen kolo ei ollutkaan ihan vain pintanaarmu, kuten ensimmäinen, vaan ihan kunnon vekki, joka käytiin liimailemassa päivystyksessä. 

Voi olla, että otan nämä onnettomuudet liian raskaasti, mutta kyllä minun sydän kuristuu ihan kamalasti kun näitä käy. Ottaisin kaikki kompastelut mielummin itselleni, kuin  tuolle pikkuapinalleni. Mutta niin kai kaikki vanhemmat tekisivät.

Tänään kaatumisen satuttua taapero tietysti itki, mutta kun soitin miehelleni, että tulee viemään meidät päivystykseen ja aloin yhtäkkiä parkua puhelimeen kuin heikkopäinen, taapero hämmentyi niin, että lopetti itse itkemisen. Katsoi minua viiden sentin päästä silmät suurina ja ihmetteli, että mitä toi mutsi tuossa vollottaa, kun mullehan tässä jotain kai sattui. Tuli vähän höpsö olo.

Päivystyksessä lääkäri kertoi, että haava paranee pian, mutta ei sanonut, koska äidin traumat paranevat. Sanoi vain, että ne äitien traumat tuppaavat usein olemaan tiukemmassa. Myös kaverimme, lääkärisihmisiä myös, sanoi että lapset ovat onneksi aika kestäviä, ja traumatkin jää yleensä vain äideille. 

Huoh. Niin se taitaa olla. 

Mutta silti: Dear Eki, kuinka pääsen tästä yli? Auttaako aika, ja voi apua – miten kestän jatkossa kaikki rössypenttimme mahdolliset köpsähtelyt? 


Lapsi sai joululahjaksi ihka oikean jäkiskypärän sen leivontakipon tilalle. Saanko pitää sitä 24/7 sen päässä, ettei kävisi mitään enää? Pliis!