Tietoa mainostajalle ›

Ilma on kuin äiti ja poika

10.12.2014

Tämänpäiväinen tuulinen ja sateinen ilma kuvastaa aika hyvin päiväämme. Kipeytyneet lonkat herättivät minut taas aamuyöllä, ja supistukset, ...

Tämänpäiväinen tuulinen ja sateinen ilma kuvastaa aika hyvin päiväämme. Kipeytyneet lonkat herättivät minut taas aamuyöllä, ja supistukset, jännät tuntemukset, sekä ajatukset tulevasta synnytyksestä ja vauva-ajasta pitivät minut hereillä. 

Aamurutiinien jälkeen oli aika lähteä ulos leikkipuistoon. Taaperolta tiedusteltu "mennäänkö puistoon?" -kysymys sai napakan ein, mutta äiti-ihminen ei ottanut kyseistä eitä kovin tosissaan. Juuri aiemmin kun "otatko maitoa?", "avataanko kalenterin luukku?" ja "missä sinun sukat ovat?" -kysymyksiin oltiin vastattu niin ikään ei, vaikka kaksi ensimmäistä eitä tarkoitti oikeasti kyllä. Kolmannen ein kohdalla en ollut varma mihin sillä viitattiin. 

Mutta Lähtökohtaisesti ei -mies on joskus vähän sellainen.


Yritin levätä yöllisen valvomisen sumua pois lapsen ollessa puistohoidossa, mutta kaikki aamuyön ajatukset palasivat takaisin. Tällä kertaa vähän positiivisemmalla sävyllä – ennemmin odottavin ja jännittynein, kuin huolestunein tunnelmin. En saanut nukuttua, mutta kaipaamani hiljaisuus, jota säesti vain pesukoneen hurrutus, antoi vähän aikaa omille ajatuksille. Ajatukset ovat vahvasti jo tulevassa vauvassa, mutta myös taaperossa, jonka saamasta riittävästä huomiosta tulevana vauva-aikana olen välillä jo nyt huolissani.

Kun oli aika hakea lapsi kotiin, aamuyön huolista kummunnut ikävä sai raskauden turvottamat kumisaappaisiin piilotetut jalat yrittämään mäen nousua vähän vauhdikkaammin. Kohtu vastusti kuitenkin pyrkimystäni supistelemalla ärhäkkäästi, ja niin naapuritalon pappakin pääsi loivan ylämäen rivakammin ylös.


Puistossa yksi pieni punaposkinen taapero sivuutti tuttuun tapaansa äidin tulon jatkaen vain omia leikkejään. Ei ollut myöskään järin yhteistyöhaluinen kotiinlähdön suhteen. Oman repun sijasta olisi halunnut kavereiden reput mukaamme ja kotimatkaa parempaa tekemistä olisivat olleet koiran kakassa käpyttely ja puskien mäiskiminen kepillä. 

Yleensä en pahoita mieltäni moisista vastaanhangoitteluista – ne kun ovat ihan tervettä oman tahdon osoitusta –, mutta juuri tänään, kun oma ikäväni oli kasvanut suureksi, olisi ollut ihanaa, kun lapsi olisi tullut helposti ja mielellään äidin mukaan kotiin. 

Noh, pian taapero halusi matkustaa kotiin sylissä, eikä enää millään halunnut siitä pois. Raskausmaha hankaloitti kantamista, mutta kädet äidin kaulalle tiukasti kietonut lapsi sai voimattomuuden tunteen katoamaan ja antoi äidille loppumatkalle supervoimat kantamiseen. 

Tulipa siinä sitten mieleeni, että ehkä se aamun ei olisi tänään ollut todellinen ei.


Kotona yllättävän myrskyn aiheutti vaipanvaihtoyritys ja ruuan lämpenemisen odottelu. Pieni poika itki tömistäen jalkojaan lattiaan ja otti kiukkuhyppyjä rääkyen turhautunutta huutoaan. Aivan, kuin edellä mainitut toimenpiteet olisivat olleet maailman absurdeimmat asiat. 

Vasta liimautuminen pitkäksi aikaa äidin syleilyyn rauhoitti lapsen. Ja minäkin tunsin itseni taas tarpeelliseksi saadessani nyyhkivän taaperon halaamalla ja jutustelulla takaisin hyväntuuliseksi.

Mutta kuten taaperon kanssa odottaa voi, hyväntuulisuus saattaa olla vain ohikiitävä hetki. Äiti-ihmisen yritys saada lapsi syömään ruokaa ennen päiväunia kariutui, kun lapsi päättäväisesti vastusti syömistä. Pisteenä i:n päälle nakkasi vielä lautasensa ruokineen päivineen lattialle. Kyseinen näkymä pääsikin kymmennen luukun joulukalenterikuvaksi – se kun kiteytti niin hyvin päivämme tunnelmat.

Otimme maidon mukaan ja lähdimme nukkumaan. Myös aikaisemman kiukustumisen aiheuttanut vaippa saatiin viimein päälle. Eikä aikaakaan, kun lapsi vaipui uneen.

Sanoinko muuten jo, että aamupalan yhteydessä syöty päärynäsosekin meni ympäri kangassohvaa? Joo, no niinkin kävi.


Ilta meni iloisemmissa merkeissä, mutta silloinkin taapero kaipasi paljon äidin syliä. Lapsi tarvitsi tänään jopa syöttämisapua, mitä ei ole tapahtunut sitten vauvavuoden. Siinä se, jo reilusti yli vuoden itse syönyt lapsi istui sylissäni poski poskeani vasten ja söi äidin syöttämänä lasagnensa. Aivan kuin olisi ensimmäisiä lusikallisia kiinteää ruokaa maistellut.

Jaa, en minä enää tiedä mikä tässä oli pointtina. Ehkä se, että joskus sitä vain kaipaa extramäärän syliä ja vielä suuremman määrän ymmärrystä. Itse kukin. Mut kuka syöttäis muakin?

Tämä oli vähän synkkä ja myrskyinen päivä, mutta myrskyn jälkeen on poutasää, vihdoin oon sen saanut ymmärtää. Ja muita laulun sanoja.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Kyllä tuota syliä kaipaa vielä ekaluokkalainenkin. Ja osaa sen ilmaista kiukuttelulla ja rääkymisellä. Voi ikuiset vauvat 😁

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi vauvoja! Mutta pääasia että saavat sen sylinsä! <3

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki