Ai että, nämä pitkät, huonot otsikot ovat kyllä mun lemppareita. 

Noniin. 

Minä olen sitä mieltä, että pakko on paras motivaattori. Katsokaas kun on täysin turhaa tuhlata aikaa suunnitteluun, vertailuun ja ihmettelyyn, kun vaan menee ja tekee, eikä mieti sen enempiä. Mutulla ja intuitiolla vaan roiskii noin.

Meillä on nimiäiset huomenna. Pieni, ihana, suloinen, ihana, söpö ja... – sanoinko jo ihana? – tyttömme saa nimen huomenna. Tai siis sitten kun laitamme tuon maistraattipaperin postiin ja se tavoittaa virkailijan ja ja ja... eli siinä keskiviikkona(ish). Eli just viimetinkaan, sekin. 

Mutta siis juhlista.

Niin että huomenna juhlitaan ja mekon hain eilen. Joo, ajatuksissa oli ollut mekon etsintää oikein hartiavoimin. Olin varannut koko aamupäivän tähän megalomaanisen tärkeään tehtävään, mutta loppujen lopuksi kävelin ensimmäiseen kauppaan ja ostin ensimmäisen mikä miellytti. Sitten join kahvia esikoisen kummivanhempien kanssa seuraavan tunnin. Minusta ihan hyvä. Ja mekkokin on tosi hyvä. Aivan sellainen meidän vauvan näköinen. Eli ihana.

Kakku tilattiin tämän viikon tiistaina – ei ollenkaan kiire – ja kummitodistukset, sellaiset hyvin, hyvin viralliset itsetehdyt (onneksi oli esikoisen vastaavat vielä koneella, niin mies muutti vain mitat ja muut strategiset tiedot, kuten nimet) tilattiin torstaina yöllä ja haettiin perjantaina painosta. Kiitos vaan painotalon nopean toimituksen. 

Pakkomielteeksi muodostunut pöytäliinahalunikin palkittiin heti ensimmäisessä kaupassa: Päivää, onko teillä sitä Polkka Jamin pöytäliinaa, juu kyllä on tässänäin, kiitos hei. Loput ostokset onkin hoidettu Facetimeä ja miehen jalkavoimaa hyödyntäen. Juuri äskön valitsin lapsille kertismukeja puhelimesta käsin.

Edessä on vielä helvetinmoinen siivoaminen, jonka kyllä mies lupasi hoitaa, mutta pakkohan mun on siihenkin asiaan sörkkiä. Koskakun ei se tiedä missä kulmassa mikäkin koriste-esine kuuluu olla ja että miten ne viltit ja tyynyt taitellaan ja pöyhitään oikeaoppisesti.


Noin, alkaakin olla melkein... puoliksi... noh, ei ollenkaan valmista. Nyt menen vielä leipasemaan suolaisen piirakan, rieskarullia, pavlovan, mokkapaloja ja lihapiirakan. Voitaikinan tein juuri ekaa kertaa itse, koska minusta on myös aina järkevää tehdä asioita ensimmäistä kertaa johonkin juhlaan, eikä vaikka harjoitella ensin. Koska stressi on toisiks paras motivaattori.

Tätä huikeaa jännitysnäytelmää (ei kovin huikeaa, eikä kovin jännittävääkään) voit seurata myös Instagramista, juuri vahingossa aloittamallani häshtägillä #minijuicennimiäiset.