Miksei kellään muulla vanhemmalla mene koskaan hermot? Kenenkään muun lapset eivät uhmaa, ei riehu, ei kiukuttele. Taaperot eivät heittele makaroneja seinille, eikä varhaisteinit huuda vihaavansa sinua ja paisko ovia. Tai vaikka paiskoisivatkin, kaikki muut vanhemmat osaavat aina hoitaa tilanteen rauhallisesti ja järkevästi.
Tai sitten ei.
On ihan kivaa, että haluamme usein tuoda lapsistamme ja arjestamme esiin hyvät asiat. Olla positiivisia. Mutta tiedättekö mikä olisi myös kivaa? Että uskallettaisiin joskus kertoa toisillemme, että voi jumankauta kun menee hermot välillä tuon penskan kanssa. Että tänään huusin lapselleni ja koin huonoa omatuntoa siitä myöhemmin.
Tai että joskus menen vessaan pidemmäksi aikaa kuin tarpeellista, koska en jaksa kuunnella ja vastailla kysymyksiin. Laitan piirretyt pyörimään ja lykkään keksin kouraan, jotta saisin olla hetken rauhassa. Että mittani on joskus ihan täynnä, enkä jaksa.
Ne kun ovat asioita, joita tapahtuu, mutta niistä ei tahdota puhua leimautumisen pelossa. Eivät ne ehkä tavoiteltavia juttuja ole, mutta aika tavallisia. Silti on helpompi sievistellä kaiken olevan auvoista, kuin myöntää, että välillä ärsyttää, ketuttaa ja väsyttää. Kukaan ei halua näyttäytyä huonona vanhempana, ettei ketään vaan pääsisi ajattelemaan meistä mitään ikävää.
Vaikka oikeastihan jokainen meistä on paikoittain "huono vanhempi", olematta kuitenkaan oikeasti huono vanhempi. Sillä niitä oikeasti huonoja, lastaan laiminlyöviä ja huonosti kohtelevia vanhempiakin valitettavasti on, eikä tavalliset, hermonsa joskus menettävät ja ääntänsä korottavat vanhemmat ole niitä.
Ja mitä lapsiin tulee, niin ja ovathan ne sietämättömän ärsyttäviä. Vähintään joskus. Ne keksivät tehdä kaikki temput juuri silloin, kun olisi muutakin mietittävää. Kesken kiireen tekevät juuri päinvastoin kun sanotaan. Tökkivät, tuuppivat ja huutavat. Heiluvat, sotkevat ja tönivät. Ovat järjettömiä ja urpoja. Ihan sairaan rasittavia.
Ja niin niiden kuuluukin olla. Ovathan ne hyvänen aika lapsia. Ihan keskeneräisiä pökäleitä, joiden kehitykseen kuuluu myös ärsyttäminen, oikuttelu ja riehuminen. Meidän tehtävämme on sitten vaan parhaamme mukaan opettaa niitä olemaan... noh, vähemmän ärsyttäviä. Välillä oppikirjamaisesti onnistuen, välillä vain sinne päin ja turhautuen.
Koska kuten nuo keskeneräiset pikkupökäleet, myös me olemme ihmisiä. Tuntevia olentoja, joiden ei voi aina olettaa toimivan kuten kasvatusoppaissa.
***
Mutta silti aina on joku, joka miettii, että jaa ei meillä vaan noin. Kokee olevansa pikkasen parempi. Arvostelee ja on ylemmyydentuntoinen. Ei edes yritä ymmärtää. On mustavalkoinen ja tuomitseva. Pönkittääkseen kai vaan itsetuntoaan.
Ja ne tyypit ovat juuri niitä, joiden vuoksi ei puhuta. Ja juuri siksi olisi tärkeää, että puhuisimme. Kaikista asioista avoimesti. Niin niistä kivoista kuin niistä ikävistäkin. Helpoista ja vaikeista. Ilman ylemmyydentunnetta ja arvostelua. Vanhempi vanhemmalle, ilman tuomituksi tulemisen pelkoa. Näytettäisiin niille arvostelijoille – myös sille omalle arvostelevalle minälle –, että kaikilla on joskus hankalaa.
Vain siten me voimme olla toisillemme hyödyksi. Olla vertaistukena ja apuna. Kuulla ja tulla kuulluksi. Tulla ehkä taas vähän paremmiksi vanhemmiksi. Olla yhdenvertaisia ja samalla puolella. Mieluummin tukien kuin tuomiten.
Koska aina vanhemmuus ei ole helppoa ja kivaa, ja se on ihan ok.
22 comments
Kuulostaa niin tutulta. Miksei sitä voisi välillä olla armollisempi itselleen... Joskus sitä rauhallista hetkeä kaipaa niin kovasti, että sorrun antamaan rusinapaketin taaperolle ja sitten soimaan itseäni siitä, kun sain sen olemaan hetken hiljaa herkkujen avulla. :/
VastaaPoistaArmollisuuttapa juuri! Rusinat on aika pieni pahe kuitenkin! :)
PoistaVoi kyllä. Kaksijapuolivuotias on niin raivostuttavassa vaiheessa, että hermot menee välillä vähemmästäkin. Pitäisi osata ennakoida jo viisi minuuttia aikaisemmin että hei, älä missään nimessä tarjoa vain yhtä juustosiivua kun pitää aina olla kaksi. Tai että hei, tyyppi ei todellakaan riisu itse, vaikka juuri eilen huusi vartin kun olisi nimenomaan halunnut riisua itse.
VastaaPoistaAjattelen aina, että jos kasvatan kotona tarpeeksi hyvin, niin ihmisten ilmoilla ei tarvitse huutaa päätä punaisena. Paitsi jos meinaa juosta auton alle.
Nyt pitäisi opettaa isompi ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. En tiedä edes mistä aloittaa, sillä näen vain edessäni pihasta alkavan alamäen ja lapsen joka heittää pyöränsä sinne auton alle. Että mistä niitä rautahermoja oikein saisi? Siirrän vastuun miehelle? ;)
Oih, ihania kaksijapuolivuotiaiden pöljäilyjä, ja aika tuttuja täälläkin! Ja tosi usein niissä hermojenmenetyksissä on just vaikka joku tuollainen huoli taustalla. Että älä juokse täysillä auton alle tai että älä heiluta sitä lelua siinä vauvan pään vieressä, ettei se osu siihen, tai jotain muuta... Se huoli saa välillä jotenkin entistä kireemmäksi!
PoistaMun eteeni on onneksi vähemmän osunut noita arvostelijoita ja eniten avoimia. Kaikkien ystävieni kanssa voin näistä puhua ja blogilistalle on alusta saakka jännästi valikoitunut niitä, jotka antaa vanhemmuudesta aika rehellisen kuvan. Mä siispä olen kanssasi samaa mieltä, mutta oma kokemus on toinen: musta tota tapahtuu jo kiitettävästi.
VastaaPoistaOnneksi niin mullekin, ainakin lähipiirissä. Tai ehkä just ne on siksi lähipiirissä, koska eivät arvostele ja ovat avoimia. Mutta jotenkin toivoisi vielä enemmän avoimuutta, ihan sellasissa muissakin kohtaamisissa kuin lähipiirin kesken. Niin, ja mullakin noissa blogeissa sama. Mutta ehkä myös just siksi ne on siellä listalla, koska ne ovat avoimia. Haha!
PoistaJa sit vielä semmonen, että vaikka moni puhuu tai kirjoittaa rohkeasti muustakin kuin täydellisyydestä, niin aika monella on varmasti silti joskus epävarmuus, että mitä tapahtuu jos sanon näin. Tuomitseeko joku ja pitää huonona. Siitä pitäisi päästä eroon. Sitä kai yritin sanoa myös...
Joo, hyvä pointti! Mulle yks ystävä kerran avautu ihan nolona jostain tilanteesta, missä oli toiminut täydellisesti, mutta _tuntenut_ kaikenlaista negatiivista. Mä olin ihan että nyt lopeta, ne on vain tunteita, niitä tulee ja menee ja niiden tunteminen on täysin luonnollista. Omaa lastaankin kohtaan voi hetkittäin tuntea vaikka ja mitä. Uskaltaako ihmiset näistä puhua ääneen? En muuten tiedä.
PoistaNo joo! On todella! Ei varmaan uskalleta. Leimautumisen pelossa kai?
PoistaTäällä on myös yksi hermonsa (välil turhankin herkästi) menettävä äiti. Aina tunnen huonoa omaatuntoa kun hermo menee, mutta silti en osaa olla hermostumatta. Tänään olin tyytyväinen, kun pentu nousi potalta sen 10 kertaa ja mä joka kerta jaksoin rauhallisesti laittaa takas. Ne pienet ilot ja edistysaskeleet, eiks vaan?
VastaaPoistaMutta musta sekin on hyvä tavallaan, että tuntee huonoa omaatuntoa. Että silloin ainakin tiedostaa, että parantamisen varaa on. Ja silloin myös haluaa yrittää tehdä paremmin? Musta ainakin tuntuu, että se vois mennä niin. :)
PoistaJa siis peukut sulle rauhallisuudesta pottahommissa, hyvä sä! Arvostan! :)
Musta tuntuu, etten uskalla valittaa, koska sitten joku saattaisi kyseenalaistaa, että enkö muka rakastakaan tuota lasta ihan hurjan paljon... Ihan pöhkö ajatus, mutta jotenkin noin se aina menee, kun olen päästämässä jotain höyryjä näppikselle ja sitten en päästäkään! Olet oikeassa, että näistä pitäisi pystyä puhumaan enemmän.
VastaaPoistaSamalla lailla kuin aina pitäisi olla vakiodisclaimerina se "kaikki ovat erilaisia ja niin kovin yksilöllisiä, se mikä toimii yhdelle ei toimi toiselle", pitäis varmaan sanoa että "ja silti niin kovin rakas, tietty".
Vaikka totta kai kaikki sen tietää muutenkin.
No on pöhkö ajatus, etenkin siltä, joka kyseenalaistaa. Koska tottakai lapsia rakastetaan, ihan maailman eniten, vaikka joskus ketuttaisikin. Ja oishan se jotenkin outoakin, ellei koskaan ketuttaisi, koska se on ihan normaali tunne. Ja jos sen tunteen kieltää, sitä ei kai koskaan voi käsitelläkään? Eli anna palaa vaan näppiksellekin! Pistät vaikka sen disclaimerin sinne, että hölmömmätkin tajuu! Haha! ;)
PoistaKuikuilen täältä takavasemmalta ja lisäisi tähän oman kokemuksen. Siinä ympäristössä jossa itse olen kasvanut, ainakin omassa päässäni nuorempana, asioiden parjaaminen kääntyi tuohon, mistä Anna kirjoitti, että ei tykkäisi lapsesta.
PoistaTämä on sittemmin tullut oikaistuksi, kiitos blogien, sillä blogimaailmaan tutustuttuani huomasin että nämä kaksi ovat erillisiä asioita. Kyllä, kysyin asiaa joskus parista blogista ja luojan lykky että onnistuin esittämään mieltäni askarruttaneen aiheen hyvin ja sain hyvät vastaukset. Enää en sekota näitä kahta asiaa.
En tiedä, mistä nämä kaksi, negatiiviset tunteet ja rakkauden puute, sitten ovat alkujaan lähteneet ihmisten mielessä fuusioitumaan, enkä selvästi ole ollut ainoa yhtäläisyysmerkkeihin niitä laittanut.
Huomaan yhä tänäkin päivänä, että jos vanhoille sukulaisille tulee sanottua että "rasittavaa tuo lapsen eroahdistus, kumpa saisi vessassa käydä rauhassa", tai "väsyttää tuo vauvan huuto", niin vastauksena on monesti säikähtänyt "no koitahan ymmärtää, lapsi on lapsi", ikäänkuin kuulija pelästyisi että tunteeni ovat muuttuneet.
Toinen samaan aiheeseen liittyvä on se, että minulla oli pitkään luulo, että temperamenttiseksi tai kovapäiseksi luonnehdittavasta lapsesta pidetään vähemmän kuin jos lastaan kuvaa rauhalliseksi ja kiltiksi. Olen yhä siinä oletuksessa, että joissakin perheissä näin todella on, mutta isossa osassa asia ei suinkaan näin ole.
-Nupsu
Apua, mulla on jäänyt vastaamatta tähän!
PoistaSiis mulla on joskus ehkä käynyt mielessä moinen, joskus ehkä lapsettomana. Mutta kun näki ensin omia ystäviä lastensa kanssa ja kuunteli niiden kipuilua, en todellakaan ajatellut, että eivät rakastaisi tai hyväksyisi lapsiaan sellaisina kuin on, vaikka joskus heitä harmitti tai ärsytti. Viimeistään omien lapsien kanssa sen tietää, että niin ei missään nimessä ole. Tottakai jokainen (tai jokainen normaali) vanhempi rakastaa maailman eniten omaa lastaan, vaikka se olisi haastavampi, tempperamenttisempi tai vaikka joskus pinna palaisi.
Se on harmi, ettei asioista voida puhua kaikkien kanssa, vaikkapa juuri noiden vanhempien ihmisten kanssa, koska heillä jos joillain voisi olla joitain hienoja, elämän tuomia viisauksia ja apuja kerrottavanaan! :)
Vauvan leppoisuus ja se, ettei tuo minipökäle oikeasti vielä juokse tekemässä tuhojaan, tuntuu tekevän pian kolmevuotiaasta entistä ärsyttävämmän välillä mun silmissä.. Voi että tämä kasvaminen on rankkaa, ei voi muuta sanoa! Mä en kans uskalla omista tunteenpurkauksista kauheasti puhua, mutta tottapa se on että epänormaalia olisi jos joka perheessä ei välillä ääntä koroteta (eli huudeta kurkku suorana ja naama tomaatin värisenä). Minä pelkään jotain lastensuojeluilmoituksia, vaikka onhan oikeasti olemassa jotain paljon pahempaakin kuin huutamalla kieltäminen..
VastaaPoistaVoih, niinpä! Mä olen joskus ajatellut jostain maailman lepposimmasta tyypistä, että no toi ei varmaan koskaan hermostu mistään, mutta niin vain sekin hermostu kerran mun nähden sen lapselle! Haha! Olin ihan et jes, toi on sittenkin ihminen! :D Ja kun pääasia on, että vaikka joskus hermostutaan ja korotetaan ääntä, siltä lapselta pyydetään anteeksi ja selitetään, miksi pinna paloi. Ei se ole maailman kamalin asia ja niin lapsetkin oppivat käsittelemään niitä negatiivisiakin tunteita. Ainii, ja ihana kasvatusguru Sinkkonenkin on sanonut, että silläkin palaa pinna. Eli pakko olla ihan normaalia! ;)
PoistaAmen <3! Tuo 4,5kk ikäinen ei tietysti vielä tee tahallaan mitään eikä sillä lailla raivostuta, mutta kyllä sitä huono äiti -fiiliksiä saa silti aikaan jos ei heti keksi mikä on vialla ja saa itkua loppumaan, tai jos ei joka hetki jaksa seurustella ja virikkeellistää (ts. heiluttaa lelua toisella kädellä ja toisella lukee blogeja kännykästä...). Pahinta on jos lapsi huutaa naama punaisena eikä millään rauhoitu, paitsi sillä sekunnilla kun pääsee isän syliin... Yh. Kait tämä on sitä "oman epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksymistä" mitä vanhemmuus viisaiden mukaan kuulemma on...
VastaaPoistaKauhulla uhmaikiä odottaen..mutta yritän jo etukäteen lohduttautua omilla kokemuksillani: itse en muista että minulle olisi lapsena koskaan huudettu tai ylipäänsä erityisesti kielletty, jotenkin rauhallisesti vaan selitetty miksi asioita tehdään tai ei tehdä jne. No, äitini mukaan minulle kyllä on huudettu siinä missä muillekin ja hän tunsi asiasta myös aivan hirveää syyllisyyttä. Itse en silti pysty tällaisia tilanteita muistamaan, en sitten millään. Että ehkä se ei oikeasti ole niin vakavaa? Armollisuutta, siskot (ja veljet) <3
Ehkei se tosiaan ole! Vaikka ei se tosiaan tavoiteltavaa tai ihailtavaakaan ole, mutta ei maailman kamalinkaan asia! :)
PoistaToi on muuten huikee juttu, että muistat noin erilailla. Ja tosi hienoa, että on selitetty rauhallisesti. Ehkäpä sun vanhemmat ovat tehneet paljon oikein, vaikka joskus olisivatkin huutaneet, jos kerta mieleesi on jäänyt se rakentava osuus ennemmin kuin huutaminen! :)
Olen itse aina ajatellut että lapselle on tärkeää myös tajuta vanhemman keskeneräisyys. Ja jos sulkeudut hetkeksi vessaan karkuun, sehän tarkoittaa vain käytännössä sitä, että osaa vetää rajasi, mikä on lapselle myös tosi hyvä esimerkki.
VastaaPoistaJos menettää hermot ja huutaa on tärkeintä, että uskaltaa pyytää anteeksi, jos syytä on.
Tällä kaikella anna lapselle esimerkin inhimillisestä aikuisesta, joka osaa olla armollinen itselleen ja muille.
No niinhän se on, olet varsin oikeassa! Vaikkei se huutaminen tai muu ole mitenkään ihailtavaa käytöstä, se saattaa kuitenkin jälkikäteen oikein hoidettuna myös kasvattaa. Sekä aikuista että lasta! ;)
PoistaMeidän mimmit taisi olla sellaisia ala-asteikäisiä kun sanoivat että olen keskivertoa kivempi äiti. Tuolla kohteliaisuudella olen selvinnyt todella pitkään. Kai olen ihan kiva edelleen, kun soittelevat ja tavataan useinkin, vaikka nuoret naiset ovatkin jo maailmalla :)
VastaaPoista- Erika -
Hahah! Aivan ihana! Hyvä kohteliaisuus!
Poista