...onnellinen.

Tänään, kun kävelin ulkona lehtisateessa ja katsoin märkää maata, sain jonkin hassun onnen väristyksen. Väsyttää ihan hemmetisti ja yöt ovat aika rikkonaisia vielä, mutta jotenkin silti päässä surisee kivasti onni.

Pikkuvauva-aika on ohi ja nyt opetellaan vauvan kanssa uudenlaista systeemiä. Siinä systeemissä me esimerkiksi nukuttaisiin melkein kokonainen yö ilman maitoa, isi olisi aivan yhtä kelpo tyyppi vauvan mielestä kuin äitikin, ja muutenkin tiukassa symbioosissa elo olisi joustanut, hommat asettuneet uomiinsa ja se sellainen varmuus, että okei näin nää asiat nyt menevät tästä lähin -fiilis olisi läsnä. Ja niin ne nyt on alkaneet sitten olla.

Samaan aikaan kun vauva kasvaa ja olen siitä iloinen, se myös haikeuttaa. Ihan hetkittäin. Pieninä murusina, kuten vaikka tänään aamulla, kun ajattelin, että apua, tämä ihana pallero tässä minun vieressä on jo nyt sellainen, että sen koko maailma ei enää olekaan se, että saa olla minussa kiinni. Saatika sitten tuo kolmevuotias. Sitä ei meinaa saada edes syliin välillä, koska kaikki muu on hei hiukan paljon kiinnostavampaa, daa.

Tulevaisuuskin saa hymyilemään. On ollut toveja, kun on vähän jännittänyt ja mietityttänyt kaikki, mutta tässä hetkessä, juuri nyt, asioiden suhteen on levollinen ja hyvä olo. Paljon on tapahtumassa uutta meidän porukalle, mutta silti kaiken suhteen on tosi luottavainen tunnelma. Sellainen elämä kantaa -fiilis.

Emminä tiedä mitä mä tässä nyt jauhan, mutta haluan vaan sanoa, että tuntuu hyvältä. Ja että hetki sitten mun lapset leikkivät tossa keskenään ihan intsinä. Sovussa ja rauhassa, yhdessä, sisaruksina, ja sekin sai hymyilemään. 

Ja palatakseni vielä tuohon vauvaan ja isiin: tänään ei tarvittu ollenkaan äitiä vauvan yöunille menemisessä. Oi oi, uusi aika on todellakin alkanut! Ihanaa ja vähän jaiks. Tähän sydän.