Olen murehtija. Joskus lähtee ihan lapasesta oma murehtimiseni ja pienimmätkin tapahtumat, katseet, eleet ja... no ei mitkään paisuvat päässäni mörrimöykyiksi. Joku väittäisi paikoittain neuroottiseksi, mutta itse kutsun sitä lieväksi ylianalysoimishäiriöksi ja siitä koituvaksi toistuvaksi murheeseen johtavaksi pohdintailmentymäksi.

Mulla menee nämä vähän kausittain. Ehkä kerran kuussa, ehkä parissa. Joskus se kestää tunnin, joskus viikon. Asia pyörii päässä, eikä tahdo mennä sieltä pois. Harmittaa joku juttu, ahdistaa ja sitten että mitähän sekin ja tuokin ja tämäkin tästä nyt miettii.

Onnekseni mulla on tuo aviomies. Se aina mukavasti arikirealismillaan tiputtaa minut murhepilveltä takaisin maan päälle. Löytää jonkin järkevän vaihtoehdon salaliittoteorialleni ja saa aika hyvin, ehkä joku kahdeksan kymmenestä kerrasta, katkaistua neur... siis lievän ylianalysoimishäiriöni ja siitä koituvan toistuvan murheeseen johtavan pohdintailmentymäni tuloksen siivet.

Juuri männäviikolla sanoin sille, että taas nähtiin, miksi sen kanssa on hyvä olla naimisissa. Se kun keksi täydellisen hyvän vastineen mun pöljäilylle – ja luultavasti vielä täydellisen toden. Niin hyvän, että repesin nauramaan omalle urpoudelleni. Että ihanko kaikista maailman vaihtoehdoista olin sen surkeimman keksinyt ottaa totuudekseni. Enkä vaikka sitä todennäköisintä vaihtoehtoa.

No, tässä on sitten pitänyt aika paljon myös reenata ihan itsekin tätä tyhmistä ajatuskuluista luopumista. Paras vinkkini itselleni on, että jos se ei ole mitään, mihin minä voi vaikuttaa, antaisin sitten vaan olla. Tämähän ei tietystikään ole oma keksintöni, vaan siskoni laukoma, tai jonkun Dr. Philin, mutta melkein sama. Että onko se jotain, johon voit vaikuttaa? Ei? No, lopeta sitten murehtiminen.

Usein nämä murheeni ovat niitä, että ajattelen ehkä jonkun ajattelevan minusta jotain. Siis ei pidä tai ajattelee pahaa tai jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Siis ihan mitä vaan ja mitä milloinkin, tilanteeseen sopivasti. Mutta koska en voi vaikuttaa toisten ihmisten ajatuksiin, miksi murehtia? Ihan sama, olkoot, ajatelkoot.

Tämähän on varmasti suurelle osalle ihan pala kakkua, kuten meillä Ameriikassa sanotaan, mutta mun pitää välillä ihan muistuttaa siitä itseäni. Työstää ajatusta. Hyväksyä, että kaikkeen en voi omalla toiminnallani vaikuttaa, vaikka kuinka haluaisin. Keskittyä niihin asioihin, joille voin jotain ja jättää muut ulos murhelistaltani. Ei se nyt voi olla niin vaikeaa, voiko?

Toisin sanoen:



Näin mä sit pyrin olla aina jatkossa, kun meinaan alkaa murehtimaan liikaa. Mun uusi tunnari heikkona hetkenä. Iha hyvä?