Tässä joulun aikaan ja loppuvuodesta olen alkanut muistella vuoden takaisia. Kun vatsa oli kolmen kinkun kokoinen, kun tuntemuksia tuli ja meni, kun jännitettiin, kummalle vuodelle vauva syntyy, ja kun se sitten viimein syntyi – seuraavan vuoden puolella.
Mä en haluaisi unohtaa niitä aikoja ollenkaan. Olin ihan kamalan onnellinen silloin. Nytkin toki, mutta se loppuraskaus, uuden vauvan odottaminen ja se positiivinen jännitys on niin hurmaavaa. Ja kun se vauva sitten syntyi ja se siitä koittanut seesteinen, lämpöinen vauva-aika. Koko perhe koko ajan yhdessä. Kiireetöntä yhdessäoloa. Vauvakuplaa. Ah, sitä vauvakuplaa.
Lueskelin juuri silloisia postauksia ja täytyy sanoa, että tuntuu, että myös te siellä olitte jotenkin tosi läsnä tässä hommassa.
Tuntuu, että myötäelitte mukana ja mulla on tosi hyvä fiilis niistä ajoista blogin suhteen. Kaikki tsemppaavat viestit, empatia, ja se aito tunne siitä, että te olitte meidän puolesta onnellisia. Aivan kuin oltaisiin oltu samassa veneessä. Ja itse asiassa jotkut teistä olivatkin. Ainakin muutamalla lukijalla oli ihan samoihin aikoihin laskettu aika! Miten teillä siellä sujuu, hei?
Kohta vauva täyttää jo vuoden, enkä pysty olla katsomattta meidän sairaalakuvia ilman liikutusta. Se sen ajan tunne vyöryy ihanasti päälle.
Etenkin tuo mieheni ottama pihakuva sairaalahuoneemme ikunnasta kiteyttää kaiken. Sen suloisen ramaisevan tunteen, mikä vauvan syntymän jälkeen oli. Raskauden loppuminen, uuden alkaminen. Pysähtyneisyys. Toiveikas, kiitollinen olo. Ja se mieletön hormonicocktail, jonka huumavassa vaikutuksessa sitä vain leijui pieni vastasyntynyt sylissään. Ah.
Se oli vaan niin hyvää. Onnellista, täydellistä, ihanaa.
Apua, tuliko mulle juuri vauvakuume? Ei, ei, ei... Saatetaan nyt tämä yksikin vauvavuosi loppuun!
10 comments
Täällä elellään juuri samoja hetkiä, laskettu aika muutaman päivän uuden vuoden puolella, tänään viikkoja saman verran kuin esikoisen syntyessä. Olo on kyllä pikemmin tukala ja jännittynyt, mutta voi että, kun se vauveli saadaan maailmaan, niin varmasti se on taikaa!
VastaaPoistaOiii, onnea! Eletään jänniä aikoja! Joo, se olo oli itsellänikin tuolloin tukala, eikä olisi malttanut odottaa, että vauva syntyy. Turhautti ihan himona. Mutta silti jotenkin siinä oli jotain taikaa. Että kohta tapahtuu jotain upeeta ja sillai. Mä en tiedä uskallanko sano tätä ääneen, mutta mä tykkäsin jopa siitä synnytyksestä. Joo, en kivuista itsessään, mutta supistusten alkamisesta ja siitä tunteesta heti sen vauvan syntymän jälkeen. Se on jotain niin huumaavaa, etten kestä. Ei sellaista cocktailia saa mistään! :D
PoistaLuin eilen tämän tekstin, ja ajattelin kirjoittavani jotain samoista tuntemisista. Mutta tilanteet voivat muuttua äkistikin, ja yhtäkkiä huomaankin makaavani vanhempieni vessan lattialla ponnistamassa ja terve poika tuli maailmaan.<3 ei ihan suunnitellusti, mutta onneksi kaikki kunnossa sekä pojalla että äidillä. Nyt sitten tutustelemme toisiimme sairaalassa niin ehdin kommentoimaankin. :)
VastaaPoistaEN KESTÄ! Ihanaa! Voi onnea sulle ja onneksi voitte hyvin ja... EN KESTÄ! Kerro lisää! Miten se sinne tuli? Siis ehtikö hän syntyä sinne vessaan vai mitä? Apua! Onnea vielä ja KERRO lisää! <3
PoistaKiitos! Supisteluja oli pitkin päivää. Iltapäivällä miehelle jo sanoin että kohta lähetään, mutta taas hiipu supparit. Kuuden aikaan piti päästä vessaan pissalle, niin samalla meni lapsiveet. Siitä ~18min niin oli poika ulkona, ei pystyny liikkumaan enää minnekään siinä vaiheessa. 3 min pojan syntymän jälkeen tuli ambulanssi paikalle. Onneksi isä ja täti olivat loistavia kätilöitä. :)
PoistaMä en missään nimessä halua lisää lapsia - mutta raskaana voisin olla uudestaan, ainakin hetkittäin (en ehkä ihan täyttä yhdeksää kuukautta, ja osan niistä tuntemuksistakin voisi jättää väliin). On se vaan niin taikaa.
VastaaPoistaJoo, raskaus! Ja se synnytys... ihan oikeesti, jopa synnytys! Mä olen ollut niin onnekas, että mulla on ollut maailman helpoimmat synnytykset, joten niistä jäi mulle vaan hyvä mieli. Siis ihan kamalaa se kipu ja varsinkin esikoisen kanssa se ponnistusvaihe, mutta muuten... Se on tosi koukuttava se tunne, mikä seuraa välittömästi lapsen plumpsahdettua maailmaan!
PoistaMeidän tyttö syntyi kymmenisen päivää myöhemmin ja kieltämättä tämä kulunut vuosi on ruvennut pyörimään mielessä viime aikoina. Selaan alkuvuoden kuvia (just hetki sitten viimeksi) ja ihmettelen ääneen miehelle "onksemukaollutnäinmini?!". Tavallaan muistaa kaiken, tavallaan ei paljon mitään. Väsymys on ollut yllättävän rankkaa, varsinkin kun osui vähän huonosti nukkuva vauva - eikä yökukkujaäiti ole näköjään vieläkään oppinut menemään ajoissa nukkumaan... Se on jännää miten tyyppi yhtäkkiä muuttui vauvasta taaperomaisemmaksi, niin yhtäkkiä että pohdin vähän väliä onko joku käynyt vaihtamassa meidän lapsen! :D Eikä hän siis kävele vielä tai mitään, olemus vaan jotenkin jännästi kasvoi.
VastaaPoistaNiin ja välillä haikailen ihan tippa linssissä vauva-ajan perään, välillä taas vannon (väsyneenä ja/tai ***tuuntuneena) että tämä jää kyllä meidän ainokaiseksi. Saa nähdä kuinka lopulta käy. :P
Epäsäännöllisen säännöllisesti olen seuraillut tätä suloista blogiasi, samaistun varmaan kun esikoispojan jälkeen tuli tyttö ja melkein samaan aikaan, tammikuun 2015 eka viikolla.
VastaaPoistaHaikeaa on, 1-vuotispäivät vietetty ja huhtikuussa paluu töihin. Ja lapsiluku täynnä, tää on nyt tässä, ei koskaan enää vauvaa. Yhyy!
Täytyy vaan luottaa, että elämä kasvavien lasten kanssa nelihenkisenä perheenä tuo uusia, arvaamattomia iloja tullessaan!
Voih, niinpä! <3 Me ei olle vielä löyty mitää lukkoon, suuntaan tai toiseen, joten en vielä sure ettei koskaan enää vauvaa. Sen tiedän, että ei NYT mitään vauvaa heti, apua! Haha! Mutta etteikö koskaan – en tiedä. Mä siis säästyn tällä hetkellä vähän pienemmällä herkistymisellä, ehkä? :)
Poista