Sain juuri tiedon korvanappiini, että kummityttöni oli kirjoittanut englanninkielisen "The person I admire" -esseensä... TATTADA-DAA: Minusta! Siis mi-nus-ta. Rimpuilevasta mammasta. Wazaaaaaaaap!

Saako vähän liikuttua? Ja heti perään vähän huolestua. Haha, vitsi vitsi, olenhan mä nyt tosi ihailtava. Loistava esikuva. Erinomainen idoli. Oikeastaan ihmettelen, miksei musta oo kirjoitettu enempää esseitä.

En voi silti olla miettimättä, koska se kummityttö oli kertomansa mukaan kirjoittanut muun muassa tästä mun blogista, että mitä jos se opettaja tulee tänne ja lukee täältä jotain? Niinku mitä vaan. Satunnaisesti arpoo jonkun jutun ja on sitten ihan, että mitvit, tai siis wtf, koska se on englannin ope – niinku englanniksi miettii asioita, tajusitteko, hahha, niin hauskaa – ja soittaa johonkin koulukuraattorille. Että ei ole ihan hyvä tämmöinen, varataanko aika.

Koska tavallaan ajattelisi, että tuollaisella otsikolla kirjoitetaan yleensä jostain rauhannobelistista tai ensimmäisestä naispresidentistä. Tai edes jostain rokkitähdestä tai näyttelijästä. Tai jos oikein herttainen on, niin Lotta Svärd -isomummista.

Mutta ei esimerkiksi kummitädistä, joka kiroilee teksteissään liikaa ja jonka luetuimmissa jutuissa ja otsikoissa vilahtelevat sanat kakka ja pissa. Kaikissa eri synonyymeissään.

Joten: Rakas kummityttöni opettaja. Nyt vaan peräännyt hitaasti pois, etkä missään nimessä lue mitään täällä. Joo, ihan nyt panet sieltä ruksista tämän sivun kiinni ja unohdat koko jutun. Kuvittelet, että se sen nuoren naisen kummitäti on vaikka joku lääkäri tai joku tietokirjailija.


Tai sitten luet kaiken täällä ja huomaat, että oppilaasi on oikeassa! Olen hauska, ihana, viisas ja upea! Hyvin, hyvin ihailtavaa tyyppiä!

(En.)