On aika taas parkua. Minun vauvani, huomenna taaperoikäinen. Vauvavuosi loppuu ja sitten mulla ei enää ole vauvaa. On leikki-ikäinen esikoinen ja taapero.

Vauvavuosi meni taas luvattoman nopeasti. Sen tietää siitä, että mä muistan sen kotiintulotunnelman kuin eilisen, eikä siitä todellakaan tunnu olevan paria kuukautta kauempaa. Sen jälkeen vaan monta eilistä ja nyt tämä hetki – yksivuotissynttärin kynnyksellä.

Kun aloin oikein muistella muuta vauvavuotta, niin vissiin aika väsyneissä tunnelmissa on paikoin menty, koska en muista esimerkiksi kesästä oikein mitään. Mitä me silloin tehtiin? Missä me hengailtiin? Mitäh? Viime alkuvuoden jälkeen muistan seuraavaksi syksyn. Voi tietysti olla, että se johtuu siitä, että mitään kesää ei varsinaisesti ollut. Oli kevättä, josta alkoi suoraan syksy.


Lopetin vähän vahingossa kuukausikatsausten kirjoittamisen vauvan ollessa puolivuotias. Se viimeinenkin niistä tuli reilusti myöhässä. Siellä niitä nyt kuitenkin on – edes se kuusi kappaletta. Ihan hyvä, koska niistä voi kurkkia ainakin ensimmäisen puolen vuoden kehitysaskelia. Juttusarjan keskeneräisyydestä ja yllättävästä loppumisesta syytän vaikka väsymystä.

Vauva aloitti puolivuotiaana kiinteiden syömisen ja samaan aikaan vähensi rintamaidon tarvettaan. Kun imetys väheni, väsymys iski päin näköä. Yhtäkkiä muistin taas oikeasti, mitä sellainen päässä suriseva, silmiä pistelevä väsymys on. Vauvan ensimmäiset puoli vuotta meni sellaisessa lempeässä hormonicocktailissa, minkä kai mahdollisti täysimetys. Imetyksen vähetessä, myös avustavat hormonit vähenivät.


Yhtäkkiä, siinä puolen vuoden kieppeillä, vauvasta kasvoi ihka oikea tyyppi. Ei enää käpertyvä nyyttivauva, vaan sellainen omatahtoinen, luonnikas, hauska huumorimuija. Sellainen, joka pusuttelee takaisin, kiukustuu heittäytyen vatsalleen, kun isoveli ottaa siltä kädestä lelun ja kikattaa kun sitä kutittaa. Hassuttelee, nauraa ja kikkailee.

Osaa istua, seistä tukea vasten, ryömiä ja kontata. Harjoittelee myös ilman tukea seisomista, mutta köpsähtelee alvariinsa. Kiipeilee käsivoimiensa avulla sohvalle ja meinaa holtittomasti muksahtaa sohvalta alas.

Syö jo itse aamupalaleivän, osaa juoda itse nokkamukista ja huutaa äitiä ja kakkaa. Kakkaa sanoo yleensä kun pyytää sanomaan äiti ja äitiä toistelee, vaikkei ole mitään asiaa.


Muistatteko muuten vauvan viimekertaiset bailut? Ja sen miehen uhkauksen, että "ensi kerralla kyllä vuokrataan paikka ja otetaan catering". 

No, jumankauta! Niihä myö tehtiin, ja oli kyllä emännällä ja isännällä leppoisinta ikinä!

Lauantaina juhlittiin yksivuotiasta isolla porukalla Kansanpuiston Villa Promenadessa – tai siis linnassa, kuten esikoinen väitti.

Tultiin samaan aikaa vieraiden kanssa (jotkut oli ehtinyt jo meitä ennen paikalle) ja oltiin siellä ihan yhtä vapaina, kuin muutkin. Ei tarvinnut leipoa, tiskata, kaataa kahvia, olla koko ajan kärppänä, että kaikkea riittää ja kaikilla on kaikkea. Kunhan vaan oltiin.

Tästä pitää kyllä antaa erityismaininta ja -kiitos Herkkupisteen Samille, joka maailman lyhyimmällä varoitusajalla taikoi yhdessä porukkansa kanssa meille hulppeat kartano-olot ja mitä ihanimmat tarjoilut! Kiitos!

Suosittelen lämpimästi downshiftaamaan juhlajärjestäjänä ja harkitsemaan sen ulkoistusta. Ja turkulaisille Herkkupistettä!


Huomenna juhlitaan vielä ihan kotipossen kesken, joten vähän kakkua kyntilöineen puhallettavaksi tarvitaan pienelle sankarille. Lähdenkin tästä nyt leipomaan ja itken mausteeksi muutamat suloisen katkerat kyyneleet.

Mun vauvani! Nyyh...