Tietoa mainostajalle ›

Juoksuterapiaa ja lisää huomioita lenkkeilystä

25.3.2016

Olen alkanut taas lenkkeillä. Kevät, tuo epätoivoisten tekojen aika. Hah! Ei kai. Ihan oikeasti on ollut hyvä käydä juoksemassa. Välillä...

Olen alkanut taas lenkkeillä. Kevät, tuo epätoivoisten tekojen aika.

Hah!

Ei kai. Ihan oikeasti on ollut hyvä käydä juoksemassa. Välillä kun tuntuu, ettei ehdi edes ajatella tässä hässäkässä. Silloin juokseminen, yksin jolkottelu, keskenään hengästyminen hengähtäminen pitkin kaupungin laitoja on ehkä terapeuttisinta ikinä. Siihen päälle vähän fyysistä rasitusta, kaikenmaailman endorfiineja. Näm.

Mä en olisi uskonut, että minussa olisi sellainen komponentti, joka haluaa, tai paremminkin janoaa, jotain urheilua – ei ainakaan muutamaan vuoteen ole moista ilmiötä kovin tavattu –, mutta niin vain kuulkaa. Alku on aina hankalaa, tai vähintään vähän hakemista, mutta muutaman kilsan päästä alkaa rytmi löytyä.


Kun pitkän juoksutauon jälkeen lähtee ensimmäistä kertaa lenkille, muutama asia vaikuttaisi toistuvan aina. Vähän kuin lainalaisuuksina:

Ensimmäinen lenkki on vähän sellaista haistelua. Että millasta tämä nyt olikaan. Onko mistään kotoisin, sujuuko, eikö, miksi, kuinka ja mimmottis. Sanois turkulainen. Muut ei ehkä.

Toinen lenkki sujuu jo. Juu tuttua kauraa, luulee hän. Tässähän tämä, ihan prona.

Kolmas lenkki palauttaa maan pinnalle. Kaikki on ihan hanurista. Toinen lenkki teki itsevarmaksi, kolmas pyyhkäisee maton jalkojen alta. Flow – mikä se on? Endorfiinihumala, huijausta. Ei kulje, askel laahaa.

Ja tässä kohtaa. Tässä kohtaa pitää päästä asian yli. Mennä sinne neljännelle lenkille. Vaikka väkisin. Ei pidä luovuttaman kolmannen jälkeen, vaikka koko harrastus tuntuisi ajantuhlaukselta ja huono kokemus kummittelee takaraivossa. Sillä neljäs lenkki on hyvä. Ainakin parempi. Ja siitä se sitten lähtee.

Juoksulenkin kilsoissa olen myös havainnut muutaman vakion:

Kolmen kilsan jälkeen alkaa vasta kulkea.

Neljän kilsan jälkeen alkaa tuntua, että voisi juosta loppupäivän.

Kuuden kilsan kohdilla tulee viimeistään jäätävä pissahätä ja joutuu pohtimaan kotiin lähtöä, mutta samaan aikaan myös juoksu alkaa tuntua todella hyvältä. Suosittelen puskapissaa.

Jossain neljän ja seitsemän välillä tulee se onnellinen flow, jossa pieni polvisärky tai takareiden kiristys ei enää tunnu. Endorfiinit jyllää ja on voittamaton olo.

Samaan aikaan lenkki voi kuitenkin alkaa tylsistyttää, joten musiikki, oi musiikki, sen on oltava just nyt hitokseen hyvää.


Mun kaverit aina kyselee, että miten mä jaksan juosta (ilolla) kymmenen kilsaa. Toivon, ettei kysymys ole, että miten jaksan juosta kymppiä (koska pehmeä), vaan että miten noin yleensäkään jaksaa.

Siihen on yksinkertainen vastaus: Olen ihan mega-atleetti kaiken massani alla. HAHAHHAHA! Ei kai. Vaan vauhti. Se on se vastaus. Vauhti.

Ihmiset, jotka eivät pidä juoksemisesta, juoksevat liian lujaa. Luulisin. Eivät kai miellä juoksulenkiksi, jolleivat pingo henkihieverissä tai juokse tunnissa vähintään kymppiä. Väsyvät sitten jo alkumetreillä ja puuskuttavat väkisin lenkin loppuun. Kärsivät näin.

Ainoa vinkkini nautinnolliseen juoksemiseen onkin ihan rohkea vauhdin tiputus. Juoksee alussa niin hitaasti, ettei edes tunnu juoksulta. Vaikka vaikeaa olisi hidastella. Heti jos alkaa hengästyttää liikaa ja tuntua, että tämä on hanurista, tiputtaa vauhtia. Pysähtyy vaikka hetkeksi ja aloittaa alusta. Mieluummin hitaammin kauan, kuin täysillä vähän.

Tiedän, että on vähän ankeeta, kun sitten jotkut oikeat juoksijat pinkovat ohi, eikä puolen minuutin päästä näy varjoakaan enää niistä ohijuoksijan pinkeistä pakaroista, mutta semmosta se on. Tämä on niin yksilölaji, ettei auta miettiä kuin omaa peliään, kuten meillä jääkiekkopiireissä (?) sanotaan. Eikä oikeasti kukaan kelaa susta yhtään mitään. Ihan rauhassa vaan juokset. Ja noin yhtäkkiä juoksu onkin kivaa!

Ai mutta! Ei muuten ole ainoa vinkkini tuo vauhti. Toinen on hyvät vaatteet. Asia, jota en uskonut ennen kuin sain hyvät vaatteet. Juoksutrikoot on oikeasti parhaat. Ihan parhaat. Ei ole ylimääräistä kangasta heilumassa, ei hierrä mikään missään yhteen ja on jotenkin tuettu olo. Ihan. Parhaat. Kengät tietysti myös tärkeät ja tietysti vaatteet, jotka siirtävät kosteuden pois iholta, eivätkä tee vaatteista raskaita. Tämä on siis välinelaji. On todellakin, jos nautinnollisesti haluaa harrastaa.

Sellasia! Toivottavasti näistä on apua jollekin!

Täällä muuten viime kesänä tekemiäni havaintoja lenkkeilystä lisää! Aivan hyviä edelleen, vaikka itse sanonkin.


You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Kuulostaa osuvalta, allekirjoitan (paitsi ton "mimmottis")! Täytyy muistaa nää kun (/jos/buahahaa) taas alotan raskaus-, imetys-, elämäkilojen tiputuksen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joooo, onnea aloitukseen! Mä just kävin viikon tauon jälkeen lenkillä ja kirosin koko lajin taas alhaisimpaan helvettiin! Mut kyl tää täst taas! Ei vissiin kannata pitää taukoja ollenkaan! :D

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki