Niistä vaiheista puheenollen. Nyt on semmonen ihastuttava kiipeilyvaihe sitten meneillään. Aivan kreisiä, ihan päätöntä. Esikoiselle tuli vastaava vaihe muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta siskonsa on ihan rohkeasti aloittanut jo nyt. Kiipeilee koko ajan. Siis koko. Ajan.

Kiipeily ei kohdistu vain tuoleille kapuamiseen – sehän olisi aivan liian turvallista – vaan pikkuemäntä tahtoo pöydille. Keittiönpöydälle, työpöydälle, apupöydälle, tiskipöydälle... Mahdollisismman korkealle ja mahdollisimman holtittomasti. Vain korkea lipasto on saanut olla toistaiseksi rauhassa, mutta vain, koska ei tuolin avulla sinne vielä yllä. Kokeillut on.

Tuoleilla uskallan antaa jo seistä hetken, etten ole koko ajan vieressä, mutta se pöydillä hengailu on vielä niin kreisiä, että äiti-ihmisen sydäntä puristaa.

Mutta ei kait tässä. Vaihehan tämä taas vain. Ja täytyy kyllä sanoa, että arvostan pikkumuijan omatoimisuutta:


Mitä söis?