Hah! Muistatteko, kun viime postauksessa kerroin, että vessaa ei jaksa koko ajan jynssätä, kun ei siellä kukan niin paljon vietä aikaa? Maailmankaikkeus näki selvästi paikkansa tulleen ja pani näpäyttäen. Tuli katsokaas vietettyä vessassa viime vuorokausi niin tiiviisti, että tuli harvinaisen tutuksi jokainen lattiakaakeli ja vessanpöntön kulma.

Tiedä sitten, oisko se siellä vietetty aika ollut yhtään hauskempaa, vaikka wc-pönttö olisi kukkasilta haissutkin, mutta kieltämättä se lattialla makoilu olisi voinut olla inasen miellyttävämpää, jos siellä ei olisi ollut niin paljon muuta tavaraa edessä.

Esikoisen korokejakkara ei ole kovin hyvä tyyny, mutta vessapaperirullat taas olivat. Siinä yön pikkutunteina – miksi muuten vatsatauti iskee aina yöllä? – annoin myös erityisarvostusta vessamme lattialämmitykselle. Siinä horkkaisena, väsyneenä ja sisuskalut ulos tuottaneena lämmin lattia, jolla kölliä oli ihan viiden tähden hotellimukavuuksiin verrattavissa oleva juttu. Sikiöasennossa vaikertaminen on paljon mukavampaa, kun kaakelipatja on edes lämmin.

Noh, se siitä. Vuorokauden olin pois pelistä. Onneksi mieheni pystyi hoitamaan perheen ja minä sain olla eristyksissä muista. Kuunnella eri huoneesta leikkejä, mutta olla omissa oloissani. Sen enempään en olisi pystynytkään. Jokaiseen lihakseen sattui, vuorotellen paleli ja oli hiki ja sitten tietysti se varsinainen oire, josta en halua enää puhua. Koskaan. Nam. Eiku yök.

Kun sitten heräsi tähän torstaiaamuun terveenä, olin kuin uusi ihminen. Kaksi ja puoli kiloa kevyempi – hiukan hyvä kevätlaihis, hei! – ja arkea uudenlaisesti arvostava, kuin herätyksen saanut nainen. Siivosin koko vuorokauden edestä kodin lelukaaossotkut pois, viikkasin pyykit ja desinfioin vessan. Otin vitamiinit, join paljon vettä ja kävin suihkussa.

Siinä on muuten sellainen uuden alun tuntu. Tiedättekö, vähän sama tunne, kun synnytyksen jälkeen pääsee ensimmäistä kertaa suihkuun. Pesee hiukset, pukee puhtaat verkkokalsarit jalkaan ja kaivaa sairaalan kaapista uudet putkisukat. Raikkaalta tuoksuvana saa vauvan takaisin syliin ja syö välipalaa. Vähän se sama fiilis.

Ainoana erona, että ulos ei ole tullut vauva, vaan koko... öh, sielu? Niinku nestemäisenä. Mutta lihakset on yhtä hellinä, väittäisin.

Mutta uusi päivä, uusi alku. Nyt vaan toivotaan, että tämä oli vaikka joku ruokamyrkytys tai muuten vaan vain minuun iskenyt tauti. Muu perhe on vielä ihan terveenä, toivomme parasta myös jatkoon.

Vanhaa ystävääni Nina Simonea lainatakseni:

Linnut lentää korkeella, sä tiät milt must tuntuu
aurinko taivaalla, sä tiät milt must tuntuu
tuuli ihollani, sä tiät milt must tuntuu

on uus aamunkoi
uus päivä
uus elämä meitsille, jeah.

Ja must tuntuu hyvältä.