Minusta on tullut teini. Mikä lie normaalin hormonitoiminnan paluu raskauden, synnytyksen, imetyksen ja nyt imetyksen lopettamisen jälkeen, mutta olen ihan sekaisin. Hukassa ja jotenkin jumissa, itsessäni. Haluaisin vain lojua omissa oloissani ja kuunnella korvalapuista musiikkia. Musaa, niinku.

Osaksi luulen sen liittyvän tähän vauvavuoden jälkeiseen vapauden hurmaan. Vähän toki myös kevääseen ja kesään. Tiedättekö, kun voi taas vapaammin mennä. Ei ole raskaana, ei ole yhtään imetettävää. Lapset ovat jo sellaisia, että ne voi huoletta jättää hoitoon, eikä mitään skandaaleja tapahdu, vaikka minä olen pois. Isänsä kanssa tietysti ovat jo hyvinkin pärjänneet ilman minua, mutta nyt myös oman perheen ulkopuolisten kanssa.

Sitten tulee tämä tällainen vapaus. Voi mennä, voisi mennä.

Raskaana ollessa oli vaan raskaana. Ajatukset olivat visusti raskaudessa, tulevassa vauvassa ja tulevassa nelihenkisessä perheessä. Tuli vauva. Sitten imetettiin ja oltiin ihan symbioosissa sen vauvan kanssa. Ei jäänyt luppoaikaa juuri muulle, muille ajatuksille. Oli aika selkeä meno: pidä vauva hengissä, koita nukkua, ruoki kaikki. Yksinkertaista eloa, tavallaan. Hyvin primitiivistä.

Vanhempainvapaa meni ja kohta nuorempi lapsi oli jo yhden.

Mitä enemmän viikkoja päälle yhden kuluu, sitä läheisimmäksi kaveruksiksi isoveli ja pikkusisko tulevat. Leikkivät yhdessä ja ovat päivä päivältä enemmän yhtä. Tänään olisivat halunneet yhdessä päikkäreillekin, mutta lyhyen kokeilun jälkeen palasimme vanhaan. Meni vähän sähläämiseksi se yritys – yllätys!

Puistoissa leikkivät keskenään, autossa viihdyttävät toisiaan, hoitoon jäävät mielellään yhdessä. Ovat sellainen topakka kaksikko, ja hyvä niin.

Ja sitten olen minä. Jotenkin ihan vapaa. Menemään, tekemään. Vähän hukassa, koska ehdin taas ajatella itseäni. Mitä minä haluan, mikä musta tulee, kuka olen ja miksi.

Älkää käsittäkö väärin! En ole kuitenkaan hukannut itseäni äitiyteen, kuten sanotaan. Olen paljolti löytänyt itseäni sieltä. Oppinut hyväksymään itseäni paremmin, luottanut olemaan oma itseni ja tullut lempeämmäksi. Enkä vain itselleni, vaan myös muille. Kasvanut ihmisenä, kuten myös ylevästi sanotaan. Onnellisimmat vuoteni ovat olleet äitinä.

Olen silti tosi onnellinen, että voin olla jo vapaammin. Voin äitiyden ohessa nauttia myös omista jutuistani. Sulassa sovussa olla sekä äiti, että ihan vaan minä, omine itsekkäine tarpeideni.


Ja takaisin teiniyteen.

Onko se sitten sitä, että kun lapsena on vanhempien turvallisessa ohjenuorassa ja kun sitten kasvaakin melkein aikuiseksi saaden päätäntävaltaa ja -vastuuta omasta elämästään, sitä jotenkin käpertyy itseensä. Tahtoo kuunnella jotain Nirvanaa ja mököttää muista eristäytyneenä. On ihan hukassa ja sekasin kaikesta siitä vapaudesta, eikä oikein saa kiinni itsestään. Etsii sillä lailla oikein syvältä sisimmästään omaa maailmaansa, eikä oikein ehtisi muuta. Kuin itseään.

Niin diippiä teiniyttä ei ole nyt, luojan kiitos, mutta tunnistan! Samat vibat, hei. Ei niin syncät kuin silloin vuonna '96, mutta löydän yhtäläisyyksiä – ja niin ymmärrän nyt mua tuolloin, vaikka silloin en tietystikään tajunnut. Ehkä mitään.

Vauvantahtisuuden saneleman elämän annettua vähän löysää narua, huomaan yhtäkkiä etsiväni seuraavaa tietä kuljettvaksi. Mitä nyt, kun nämä ovat jo näin isoja ("isoja") ja elämään pitää löytää uusia suuntia.

Enää jatkuva imetys ja yöheräilyt eivät olekaan koko elämä, vaikka se siltä sen ajan tuntui, kun ei muutakaan ehtinyt. Vauvakupla on nyt todella jo puhjennut ja minut on potkaistu tähän näin, ihan omilleni, päättämään taas itse seuraavasta askeleesta. Aivan kuten se teini, joka ei olekaan enää vain lapsi, jota vanhemmat ohjailevat. Vain osat ovat erit.

Nirvanan kuuntelun, revittyjen farkkujen ja mustan tukan sijaan nyt haluaisin haahuilla kukkaisessa kesämekossa ja kuunnella jotain huokailevaa musiikkia. Unohtua kesäyönä rannalle, nukkua 15 tuntia putkeen, juoda punkkua terassilla ja lattea kahvilassa. Olla viikko yksin jossain mökillä metsässä. Kuunnella omia tuntemuksiani ja ottaa selvää tästä kaikesta.

Ja kun mulle se viikko yksin metsässä annettaisiin, haluaisin varmaan takaisin kotiin kahden päivän päästä. Aivan kuin se teinikin, jos sen antaisi muuttaa 15-vuotiaana omilleen.

Nii että ota näistä nyt sitten selvää. Teineistä.