Tanssi. Aloitin tanssiharrastuksen kahdeksanvuotiaana. En ehkä ymmärtänyt tuolloin, kuinka paljon se tulee antamaan minulle. Treeneihin mentiin kaksi kertaa viikossa, aina tiistaisin ja torstaisin. Useimmiten ihan mielellään, mutta usein myös hampaita kiristellen ja vastentahtoisesti. Ei olisi aina jaksanut.

Kotikuntaani oli avattu uusi tanssikoulu. Siihen aikaan ei ilmeisesti lapsille ollut ollut tarjolla kuin balettia tai jotain discoa. Kovin sellaista yksioikoista, tuntui.

Sitten tuli jazztanssi. Tuo mieletön, kahleista irrottautuva, tyylejä sekoitteleva ja vapauttava tanssi. Sellainen, jossa kahdeksanvuotias eläytyy Madonnaan täysillä, oppii Thrillerin askeleet ensimmäisenä vuotena ja niin tajuu Princeä jo 13-vuotiaana. Jossa jokainen oman elämänsä musikaalitähti tulkitsee Chicagoa, Catsia ja My Fair Ladya niin uskottavan intensiivisesti, että vanhempia meinaa alkaa naurattaa katsomossa. Siis mitä nyt kyyneliltään ehtivät.

Kaikenlaisia tunteita herättää moinen. Tanssi. Ihan jokaisessa – tulkitsijassa ja katsojassa.

Kymmenen vuotta tanssin sitä. Jazzia. Tanssin kevätnäytöksissä ja joulujuhlissa, isompana näytelmissä ja musikaaleissa. Aikuisenakin olen harrastanut lyhyitä pätkiä erilaisia tansseja. Reggaetonista dancehalliin ja takaisin jazziin.

Ei minusta ammattilaista tullut, lähellekään, enkä olisi halunnutkaan. Mutta jotain se tanssi on antanut. Jotain paljon enemmän ja suurempaa, kuin olisin osannut lapsena, silloin vastentahtoisesti tunnille mennessäni kuvitella.

Se antoi kyvyn ilmaista itseäni. Tuntea ja tehdä ne tunteet näkyviksi. Antoi kanavan itseilmaisulle ja luovuudelle.

Kun on tosi onnellinen, tanssittaa. Kun on tosi vihainen, tanssittaa. Kun on tosi turhautunut, tanssittaa. Kun ei ole mitään sanottavaa, mutta tuntuu niin perkeleesti kaikki, tanssittaa.

Tiedättehän sen tunteen, kun tuntuu, että räjähtää. Joku tunne sisällä pyrkii ulos, mutta sille ei tahdo löytyä kanavaa. Se koittaa purskua kyynelinä ja kompastelee sanoihin. Ei meinaa osata tulla ulos. On jotain niin abstraktia, sanoinkuvaamatonta. Kaihoa, riemua, kipuilua, surua, anarkiaa.

Silloin tanssittaa.

Musiikit täysille ja tanssia. Tukka auki ja kädet ilmaan. Sukat pois ja huojumaan. Juoksuaskelia ja piruetteja. Ojennuksia ja koukistuksia. Hyppyjä ja kierimisiä. Hiukset takulle ja kuolat poskelle. Ei siinä peilejä tarvita. Eikä haluta. Minä tunnen tässä nyt. Pirskotan sitä kaikkialle. Kukaan ei näe, mutta minä tanssin sen tunteen haltuun. Teen sille mitä haluan. Voimistan sitä tai tunnen läpi ja panen sitten pois. Kumpaa vain, kunhan helpottaa.

Kökkötanssia unohtamatta. Tuota tanssin aatelia. Siinä ei olla nii justiisa. Annetaan palaa ja ollaan ihania ja upeita. Sitä tanssitaan pikkutunneilla baarissa. (Vaikka näin)

Tänään tuli taas tunne. Jokin möykky mieleen. Tiedä mikä, mutta tuli. Ärsytti, turhautti ja vitutti. Kiukutti ja ahdisti.

Ja minä tanssin sen pois. Yksin. Täysillä.


Voi kuinka toivon, että voisin saada omat lapseni innostumaan tanssista. Tai mistä tahansa lajista, joka olisi heille luontainen. Koska kaikilla tulisi olla oma purkukanavansa.

Tulisi olla.


Ja loppuun tanssikohtaus elokuvasta, jonka katsoin teininä kesäisin päivittäin. Kyllä vain, päivittäin. Mietin pitkään, minkä tanssipätkän laittaisin, koska niitä on niin paljon mitä rakastan. Mutta tämä sen on oltava.

Valinta ei ollut helppo – elokuvassa on niin monta lempitanssikohtaustani. Vaan tämä panee aina ihon kananlihalle, aiheuttaa välittömän tarpeen tanssia ja nostaa väkisin kyyneleet silmiin. Aina.

Se on Dirty Dancingin loppukohtaus. Tietysti. Ihanan noloa. Sen melkein pakotin tarkkoine koreografioineen meille häätanssiksi. Sitten ymmärsin, että siitä olisi tullut väistämättäkin tahatonta komiikkaa. Valitsimme toisen tanssin.



Eläköön tanssi!