Sanottakoon nyt heti alussa, että mitään virallista onnellisuustilastoa en Ahvenanmaasta tiedä. Mutta mitä nyt yhden vuorokauden empiirisellä tutkimuksella tuli havaittua, Ahvenanmaalla, tai ainakin Maarianhaminassa kaikki ovat kamalan onnellisia.

Heti laivasta ulos astuttuamme se selvisi: Tässä maakunnassa on Suomen, ehkä koko maailman ystävällisemmät ihmiset.

Kaikki kohtaamamme henkilöt terminaalityöntekijöistä taksikuskeihin olivat leppoisia. Vastaantulijat säyseitä ja majatalon isännät hyväntahtoisia. Kaikki jotenkin niin paljon lempeämpää. Jäätelöannokset päätä suurempia ja pannukakut kolme kertaa mantereemme pannukakkuja kuohkeampia. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yksikään kesätyöntekijä ei ollut nuiva, eikä yksikään asiakaspalvelija tökerö.

Suomellakin pärjäsi, vaikka alueen ihmisistä 88 prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia. Me aloitimme jutustelut ruotsiksi, mutta pian, kuin ohimennen ja lennosta kieli vaihtui suomeksi henkilökunnan kuullessa keskinäisen kielemme.

Kaikki vaikuttivat olevan meidän puolellamme. Tiedättekö? Kun tulee vaan sellainen lämpimän pörröinen olo, että me ollaan tässä yhdessä. Yhteisellä asialla, samassa veneessä, kuten meillä saariston lapsina tupattiin sanoa.


Esimerkiksi silloin, kun majoituksia oltiin vahingossa varattu kaksi, vaikka yksi olisi riittänyt, eikä majatalon isäntä ollut rahanahne ja vaatinut meitä maksamaan kahdesta, vaikka hänellä kaikki oikeus siihen olisi ollut.

Sen sijaan lupasi, että kun he saavat ylimääräisen huoneemme myytyä, vältymme maksulta. Tulikin sitten heti aamulla voitonriemuisena fistpumpein ilmoittamaan, että he saivat huoneen myytyä ja me saamme pitää rahamme.

Tai, kun taksikuski jännitti Valeäidin kanssa, onkohan satamassa tavaransäilytystä matkalaukuille ja asian varmistuttua oli vallan tuplapeukuin iloisena fiiliksessä mukana.

Tai, kun koko rytmiryhmän noin metriset päättivät heittää nopean, mutta äänekkään pianokeikan ravintolassa ja kun kaksi semisti väsähtänyttä mutsia eivät edes huomanneet keikan alkaneen, koska... noh, ovat aika tottuneita älämölöön, eikä silti kukaan ravintolan asiakkaista tai henkilökunnasta pahastunut pikku concertosta.


Tai, kun missään, missä pulppuileva potkulautajengimme liikkui, ei kukaan koskaan katsonut pahalla tai nyrpistellyt iloisille (välillä vähemmänkin) lapsille. Päinvastoin: hymyili ja jutteli, jeesasi ja naureskeli.

Tai, kun jätskikioskilla säädin kahden lapsen jäätelötilauksen kanssa tilaten kaiken maailman ylimääräisiä kippoja ja tötteröitä yhtä annosta kohti, ja jokaiseen erikoispyyntööni vastaus on iloinen "passaa!".

Tai, kun esikoiseni heitti kahvilassa vahingossa sohvatyynyn kahden nuorenmiehen päälle ja toisen kahvit kaatui pöydälle, mutta ainoa reaktio oli huoleton "ei se mitään". 

Tarjouduin tietysti hyvittelemään tai ostamaan edes uuden kahvin, mutta koska Maarianhaminassa oltiin, santsikuppikin oli ilmainen. Totta kai.


Sitä tuppaa aina olemaan sellaisella varsinaisuomalaisella (?) nöyryydellä liikenteessä, varsinkin lasten kanssa, että kun sitten kaikkialla saakin kokea vain positiivisia kohtaamisia, alkaa oikeasti mieleen hiipiä ajatus, että ehkä Ahvenanmaa vaan on paikka, jossa ihmiset ovat maailman onnellisimpia.

Ei tarvitse sillä lailla tehdä muiden elämästä hankalampaa, kun oma elämä on hyvää. Ei tarvitse olla inhottava tai nuiva, kun omakaan elämä ei ole inhottavaa ja nuivaa?

En minä tiedä, mutta jokin taika siinä paikassa on.


Suosittelenkin kaikille kesäretkeä Maarianhaminaan. Ihan vaan vaikka päiväksi. Turusta pääsi kätevästi aamulaivalla sinne ja seuraavana päivänä iltapäivällä laivalla takaisin. Kaiken kaikkiaan matka oli puolitoista vuorokautta, ja se tuntui juuri passelilta piipahdukselta.

Mikäli Ahvenanmaata haluaa oikein kierrellä ja nähdä, vuorokauden perillä olo on kuitenkin liian lyhyt. Ensi kerralla voisikin viimein toteuttaa sen pyöräretken. Etenkin nyt, kun mesta on hyväksi havaittu.

Vaikka Ahvenanmaa Suomeen kuuluukin, tuntui se silti piristävältä matkalta ulkomaille. Laivamatkat kaikki.

Tai ellei ulkomaille, niin vähintään johonkin Mikä-Mikä-Maahan.

Sen verran onnellista sakkia olivat he.