Törmäileviä, kännykkää tuijottavia, auton alle jääviä ihmisiä. Holtitonta vaellusta. Ruumiita, jokeen tippumisia ja joukkohysteriaa.

Ei oo näkyny.

Mutta yks jos toinenkin vanhempi lastensa kanssa, muutamat japanilaiset, satunnaisia juoksutrikoisia naisia, sekä kasa jonneja ja jonnettaria kyllä.

Ihan turvallisesti liikennettä seuraten ja eteensä katsoen.

"Mää näin, kun jotku jonnet meni tien yli ja tuijottivat vain kännyköihinsä. Ne pelas varmaan sitä peliä", kertoi joku eilen.

Koska ikinä ennen jonnet tai koko Suomi ei ole tuijottaneet kännyköihinsä.

Aina kun jotain massoja liikuttavaa tapahtuu, nousee myös kasa vastaääniä. Oli se sitten Vain elämää, Keekki, joulu tai Ikea, jos siitä tykätään paljon, sitä on vähän myös vihattava.

Netissä jaetaan huolestuneita uutisia kuolleista Pokémon-metsästäjistä ja puskassa odottavista pedareista. Huijareista ja liikenneonnettomuuksista. Vaarallista ja kamalaa.

Ne, jotka eivät ole edes sovellusta avanneet, jakavat linkkejä tohkeissaan: Kattokaa ny, vaarallista on!

Keltainen lehdistö herkuttelee klikkiotsikoillaan, koska mikäs sen tuottavampaa, kuin pönkittää heittareiden ja huolestujien ajatuksia ja asenteita entisestään. Ne ainakin jakavat niitä otsikoita eteenpäin.

Ja kyse on kuitenkin vain kännykkäsovelluksesta, joka saa ihmiset laittamaan lenkkarit jalkaan ja lähtemään ulkoilemaan.

Aivan järkyttävää.


No minäpä kun olen harjoittanut noita avoimuuslasieni (minkä?!) käyttöä, niin latasin pelin puhelimeeni. Iiihan vaan sillä lailla tutkimusmielessä. Että pitäähän siihen tutustua, sillä ilmiönähän se tulee jäämään mieleen. Aivan varmasti.

Ekana päivänä oli ihan hemmetin tylsää, kun Pokéja ei vaan näkynyt, vaikka kuinka pyörin ja hääräsin. "Mua hävettää kulkee sun kaa", sanoi mieheni.

Eilen, kun lähdettiin aamulenkille lasten kanssa, puhelin värisi alvariinsa. Pokémoneja vain tupsahteli joka nurkalle. Kunhan keräili talteen.

Ja niin latasi mieskin pelin itselleen. Oli työpaikan edestä poiminut pari: Drowzeen ja Psyduckin.

Siinäs näki.

Vinkki muuten: Ei sitä ruutua tarvitse tuijottaa, siten vaarallisesti. Antaa sen olla taskussa auki ja se kyllä pippailee ja värisee, kun Pokémoneja tai Pokéstoppeja on hollilla.

Eilen illalla nappasin sängystäni kaksitoista (12!) Pokémonia. Sinänsä hauskaa, että pelin ajatus on saada ihmiset liikkeelle, ja siinä minä, sipsejä syövä emakko pyydystin Pokéja sängystäni. Enkä liikauttanut eväänikään. Vähän vain etusormeani.

Mutta minkäs mahdan. Kauhee tunku sänkyyni. Enkä ihmettele – sipsejä ja kaikkee.


Yksi oli kyllä, mitä en meinannu saada millään sänkyyni. Yksi hyvin, hyvin harvinainen Pokaman. Sellainen oululaislähtöinen, noin 85-kiloinen ja 185 cm pitkä. Supervoimana leppoisa asenne ja ystävällisyys. Aika harvinainen, ehkä jonkun tuhannen CP:n Poka.

Läppäriä vaan tuijotti iltahämärässä, eikä reagoinut mihinkään palloihin, mitä heittelin häntä kohti. Jäi se sitte keräämättä.

Tämä ilmiöhän luultavasti menee niin, että viikon päästä kaikki hype on jo rauhoittunut. Kolmen viikon päästä sitä ei pelaa kuin tosifanit ja parin kuukauden päästä on jo keksitty uusi vihattava ilmiö.

Vähän niin kuin minulla ja miehelläni nuorena se geokätköily.

Siihen aikaan ei ollut kännyköissä gepsiä, niin ostettiin ihan varta vasten sellainen geokätköilylaite. Käytiin joku kaksi kertaa kätköilemässä, kunnes kyllästyttiin.

Käy tai ei, jos jokin asia saa tämän kansan liikkeelle, harrastamaan yhdessä perheiden kanssa ja innostumaan jostain – vaikka vain viikoksikin –, ei se ehkä kaikkea sitä silmien pyörittelyä ansaitse?

Ei kaikki voi olla aina tyhmää.