Kaikki lasten vanhemmat tai lapsia koskaan hoitaneet tietävät sen autuaan tunteen, kun lapset nukahtavat. Sellaista hiljaisuutta ja rauhaa osaa arvostaa vasta, kun on ollut tekemisissä lasten kanssa. Siitä alkaa oma, katkeamaton aika, joka kestää kahdeksasta kahteentoista tuntia, vähän lapsista riippuen.

Sain aika väsähtäneen oloiset lapset suhteellisen ajoissa nukkumaan. Kuopuksen aika pian kasin jälkeen ja esikoisen ennen yhdeksää. Alkoi rauha. Se aika, jonka väitän pitävän vanhemmat järjissään pikkulapsiaikana. Ja myöhemminkin.

Meillä on jo parisen kuukautta nukuttu kokonaisia öitä. Kuopuksen siirtäminen isoveljen kanssa samaan huoneeseen auttoi ja öitä alettiin nukkua – satunnaisia herätyksiä lukuun ottamatta.

Hah, mainitsko joku satunnaiset herätykset?

Jäin lasten nukahdettua hillumaan ja yhtäkkiä huomasin kellon lähestyvän jo kahtatoista. Oho, mihin se aika meni? Se järjissäpysymisaika! Jotain tuli säädettyä tiskien ja interwebsin parissa, ja jokailtaiset Gilmoren tytötkin katsomatta, herran jumala.

Juuri, kun aioin tehdä lähtöä makkariin, kuopus parahti itkuun. Äh. Kait se äkkiä tuosta jatkaa uniaan, ajattelin läppäri kainalossa, Gilmoret mielessäni.

Kuinka väärässä olinkaan.

Kuulostelin hetken, menin rauhoittelemaan. Hyssyttelin ja paijasin. Vein jopa maitoa, josko lapsi olisi sillä saanut jatkettua uniaan. Mikään ei auttanut. Alkoi pian hokea "attuu, attuu" ja tarkensi pian "paa, paa".

Pää sattuu, tulkitsin.

Nouseekohan sille kuume? Vesirokkoa pukkaa?

Kuopus vaati päästä pois sängystä, ja kuin aamulla konsanaan, halusi itse kävellä huoneesta pois. "Itte, itte", toisteli määrätietoisesti.

Käpytteli olohuoneeseen, siitä keittiöön, juoksi makkariin ja oli kaikin puolin pikkuisen liian pirteä. Toisteli silti attuu:ta, joten päätin antaa särkylääkettä.

Arvatkaapa, sainko annettua?

Suppoja en siihen hätään löytänyt, joten yritin nestemäistä Panadolia – noup. Sitten tablettimaista, nesteeseen liukenevaa Pamol F:ää – noup.

Pudisteli päätään, piti suunsa visusti kiinni ja oli kuin riivattu. Ei todellakaan suostunut ottamaan särkylääkettä. Kieltäytyi jo tavallisesta maidostakin särkylääkkeen pelossa. Kysyessäni uudelleen särkeekö vielä pää, ilmoitti ison ei:n. Ylläri.

No, ei siinä. Otin tytön sohvalle viereeni ja ajattelin, että nukahdetaan siihen.

Arvatkaapa nukahdettiinko? – NOUP.


Pikkumuija alkoi taas ravata ympäri kämppää ja tällä kertaa etsi isiä. "ISII, ISII!" huuteli kovaan ääneen. Välillä pötkötti hetken vieressäni sängyssä, välillä sohvalla, sitten sängyssä, minuutin sylissä ja taas sängyssä. Kun ei ravannut huoneesta toiseen, yritti kaivella leluja esiin.

Kaksi tuntia siinä vierähti oikein mukavasti. Tuommosta vaahtosammutinta keskellä yötä ympäri kämppää takaa-ajaessa.

Ja sitten heräsikin isoveikka. Pöllämystyneenä ryömi ylös sängystään ja puolikiukkuisena tuli kyseenalaistamaan toimiamme. Että mitähän hittoa te muijat puuhaatte täällä keskellä yötä, kun jengi yrittää nukkua, hei.

Esikoinen oli tapansa mukaan helppo saada takaisin nukkumaan, hän kun vain käveli suoraan minun sänkyyni ja jatkoi uniaan.

Tai olisi jatkanut, ellei pikkusisko olis alkanut tökkiä sormella tämän naamaa ja hihitellä.

Pikkusiskon tötöilystä ärsyyntyneenä isoveli nakkeli niskojaan ja yritti suhista siskolleen hiljenemisen merkiksi. Tajuan häntä täysin, itseänikin vähän ketutti.

Kun tyttö oli aikansa heilunut ja siten ilmeisesti väsyttänyt itseään tarpeeksi, sain hänet viimein suostumaan takaisin omaan sänkyynsä ja jopa nukahtamaan sinne. Isoveli oli nukahtanut jo aikapäiviä, tai aikaminuutteja sitten.

Talossa oli viimein rauha ja kellon ollessa öbaut kaksi minäkin simahdin – ensimmäistä kertaa sinä yönä.

Ja niin taas kävi, kuten ennenkin: juuri nukahdettuani esikoinen tipahti sängystä.

Sinne niin mötkähti jonnekin. Töminä vain kuului. Vaikka olin hakenut sen hemmetin kaiteenkin – joka ei kyllä viimeksikään estänyt putoamista. Sen verran hyrrä jäbä. Jostain kaiteen vierestä ja jalkopään nurkasta livahti.

Pikkuiset lohdutukset taas siinä kohtaa ja vihdoin niille hartaasti odotetuille unille... KOLMEKSI JA PUOLEKSI TUNNIKSI, koska sittenhän tuo kuopus jo heräsikin. Kuuden pintaan.

Ja siinäpä ne, yöunet.

Ai että. Lapsiperheglamouria. Tämä se o sitä!

Lounaalla kuopus simahti kesken lusikallisen. Yhtäkkiän vaan otta pulpettiin tuosta nuin.

Jännä, vaikka niin hyvin oli nukkunut yöllä.