"Hei, lähetkö lasten kaa Maarianhaminaan?"

"Joo, vois lähtee!"

Ja niin oli Hanne thö Valeäiti houkutellut meidät mukaan. Kuten voimme nähdä, valtavaa houkuttelua se toden totta vaatikin. Olen niin helppo.

Tuumasta toimeen sitten vaan ja Facebookin messengerin välityksellä matkaa sumplimaan.

Matkat laivoilla, majapaikat, otetaanko autoa, eikö oteta, riittääkö lapsille potkulaudat kohteessa ja niin edelleen.

"Et kai sää mitää pyörähommia ollu aatellu?

"NO EN!"

Jes. Samalla aaltopituudella.


Pyöräillen olen haaveillut Ahvenanmaata kiertäväni, mutta ei hemmetti sentään ilman perheen toista aikuista. Joka siis olisi se lapsia kuljettava osapuoli, totta kai. VAIKKA toki rautaiset reidet omaankin.

Hanne myös on pyöräretkestä haaveillut, mutta hänkin mieluummin siten, että Insinööri olisi mukana. Ehkä siksi, että niillä on se hieno sähköavusteinen hippipyörä ja sitä kuljettaakseen tulee olla insinööri tai jotain?

En siis ole kateellinen, eeen. On tuo meidänkin peräkärry ihan kiva. Pikkasen ylämäkeä, niin meinaa alkaa valua koko kuljetus taaksepäin. MUTTA SIIS EN OLE KATEELLINEN.

Noniin. Reissuun!

Melkoinen säätöhän siinä on, kun kaksi äitiä ja neljä lasta lähtevät – ja vielä näin ex tempore –, mutta onneksi saatiin kaikki onnistumaan ja matkat majoituksineen on nyt varattu!

Hahha, sanoinko "saatiin"?

Siis Hanne sai. Itsehän kirjoitin eilistä postausta samalla ja vastailin ok:ta ja joo:ta Hannen tsätteihin. Välillä jopa huutomerkein, etten olisi vaikuttanut liian lakoniselta.


Ehkä paras tapa suunnitella matkaa tuollainen. Aion niin palkata hänet suunnittelemaan kaikki matkani tästedes. Tommonen elämäntapakoordinaattori. Viuh vauh ja kaikki on hoidossa. Lopuksi laittoi vain tilinumeron, johon maksan matkat. Ihan unelmavaimomatskuu tommonen muija.

Nyt tiedän, miltä miehestäni täytyy tuntua elo minun kanssani.

Ihan 5/5.

Matkoille suuntamme siis torstaina ja ihan yhden yön reissulle. "Riittääkse?" kysyi Hanne. Hahha, hän ei selvästi ole ollut meidän kanssamme vielä reissussa. "RIITTÄÄ", vastasin.

Lähdemme laivalla ja palaamme sillä. Melko yllättävä veto. Laivamatkaa kertyy suuntaansa noin viisi tuntia, mikä on juuri sopiva rössyily- ja syömisaika paatissa. Perillä ehdimme olla vuorokauden, jonka aikana emme aio kiertää mitään pakollista, vaan nauttia tunnelmasta.

Oikeasti siis stressata karkailevia lapsia (minun) ja yrittää rauhoittaa sekoilevia ja liian väsyneitä äkäpusseja (minun).

"Eihän sinne mitään passeja tai niinku jotain henkkareita tarvita?" kysyin aviomieheltäni. Olisitte nähneet sen ilmeen.

Tiedän, tiedän, että Maarianhamina on Suomea, mutta ajattelin, että kun sillä samalla laivalla pääsisi myös ulkomaille, että pitääkö lapsilla olla jotkut henkkarit mukana... ei vissiin.


Meillä ei ole enää tuplarattaita, mutta lainasin varmuuden vuoksi naapurin Phil&Tedsejä, ja nyt, kun tänään kävimme lasten kanssa niillä koeajolla, niin tiedättekö sen, kun tajuaa yhtäkkiä, kuinka paljon onkaan menettänyt elämässä ja mistä kaikesta onkaan jäänyt paitsi!

Miksi en ostanut tuollaisia? Miksi? Ja minulle niitä vielä tarjottimella tarjottiin ennen kuopuksen syntymää, kun – sattumaa ehkä – Valeäiti-Hannen kanssa niistä kauppoja aikanaan hierottiin.

En sitten tarttunut tarjoukseen, kun yhtäkkiä keksin haluavani erilaiset. Kadun sitä syvästi. Hitto, miten helppoa niillä on mennä! Mutta ei siitä sen enempää.

Paitsi että aion kyllä nyt ottaa koko rahalla takaisin menetykseni ja rullata koko Ahvenanmaan läpi ja ympäri niillä. Näyttää Phil&Tedsille, mistä he jäivät paitsi!

Potkulauta varmaan otetaan esikoiselle mukaan – tosin sellainen pitää ostaa ensin. On ollut jo pitkään ostoslistalla. Meillä on sellainen kymmenen vuotta vanha nitkula, millä on huono edetä.

Vinkkejä hyvistä, kestävistä ja tuollaista yli kakskytkilosta kantavista potkuloista?