Ei haitannut sade (no vähän), kun Portsan pihamarkkinat olivat käynnissä. Taas lukemattomia kirppispöytiä, antiikkia, posliinia, vaatteita, kymmeniä kahviloita ja muutamat ruokaravntolat pystytettynä kauniille, persoonallisille Port Arthurin pihoille. Ihmiset iloisia (Portsassa ollaan aina) ja yhteisöllisiä (sitäkin melkein aina).

Tuntemattomat juttelivat toisilleen, mummukat kauppasivat kantarelleja ja antiikkia, farkkuja soviteltiin ihmisten vessoissa, vanhasta pyykkituvasta oltiin tehty ravintola ja lapset möivät toisille lapsille aarteitaan, joista olivat viimein valmiita muutamaa kymmentä senttiä vastaan luopumaan.

Portsassa on ihmisen hyvä. Menkäämme kaikki sinne.

Erityishuomion ja kaikkein suurimman rakkaudentunnustukseni haluan silti antaa pojalleni, tuolle kohta neljävuotiaalle kaverilleni, joka on nykyään mitä parasta seuraa missä vain.

Olipa se sitten Musapiknik, Maarianhamina, markkinat tai teatteri, tämä meidän hymyilevä, kiharatukkainen lapsemme on aina ihan messissä. Reippaana potkuttelee potkulaudallaan kohti uusia seikkailuja ja jaksaa hillua missä milloinkin – räppikeikalla, kevätrullajonossa, tanssinäytöksessä, tai nyt pihamarkkinoilla.

Neljä (4!) tuntia jaksoi koluta pihoja kanssani. Etsi itselleen lelun, jonka maksoi omalla rahallaan, omasta pienestä kukkarostaan, jonka isiltä oli saanut tälle reissulle lainaan. Muisti myös pikkusiskoa, joka kipeänä ei voinut lähteä mukaan ja osti tällekin oman lelun.

Toisteli koko markkinahumun ajan, kuinka näyttäisi heti kotona isille uuden paloautonsa ja muistutti, että se ostamansa Muumihyrrä on annettava sitten siskolle.

Innostui kaikista leivonnaisista, joita taloyhtiöiden väki oli omin kätösin leiponeet, ja pikkuisesta nahkakukkarostaan aina kaiveli euron ja toisen mokkapalaa ja muffinsia ostaakseen.


Pillimehu ilahduttaa sitä aina, ihan joka kerta niin, että sen silmät loistavat ja hymy ulottuu korviin, vaikkei se koskaan malta edes juoda sitä mehuaan loppuun.

Kaatosateesta se ei ollut moksiskaan, vaikka se kasteli kypärän läpi kiharat valumaan pitkin päätä ja sai kengät märiksi.

Edes vanhan kaupunginosan mukulakivet, joilla ei voinut potkutella kuin vaivoin, eivät saaneet kikkarapään mieltä mustaksi. Nappasi vain potkulautansa kainaloon ja ravisteli vesipisarat kiharoistaan.

Kaivoi sitten sateen nihkeyttämin sormin pienen kukkaronsa reppunsa pikkutaskusta ja osti vielä yhden pillimehun.

En kestä.

Hän on aika erityistä seuraa, sanon. Erityistä.

Ihan älyttömän kiva kaveri se on.