Tietoa mainostajalle ›

Kiusallinen hiljaisuus – ja kuinka tehdä siitä vieläkin kiusallisempi

20.9.2016

On kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia, jotka osaavat käyttäytyä korrektisti tilanteessa kuin tilanteessa ja sitten niitä toisia. Arvannette, ku...

On kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia, jotka osaavat käyttäytyä korrektisti tilanteessa kuin tilanteessa ja sitten niitä toisia. Arvannette, kumpaan minä kuulun.

Mulla on jokin sellainen geneettinen erikoisuus tai ehkä jokin pakonomainen viihdytyssyndrooma, sillä mun on pakko täyttää hiljaiset kohdat. Ei jatkuvasti, mutta tiedättekö, kun toisilleen vieraat ihmiset ovat samassa tilassa, kaikki yhtä tuntemattomia toisilleen, eikä kukaan tiedä mitä sanoisi.

Olenkin ottanut sellaisen näkymättömän hiljaisuuden rikkojan viitan harteilleni – ihan pyytämättä ja yllättäen –, jonka vuoksi vaistonvaraisesti pyrin täyttämään hiljaisia hetkiä.

Jonkun mielestä se voi olla mukavasti jäätä rikkovaa, jonkun mielestä taas... ei. Vaistonvaraisesti toimivat hiljaisuudenrikkomisimpulssit ovat katsokaas vähän riskejä, kun ei ihan ehdi aina ajatella mitä sanoo.

Veljeni onkin antanut minulle jo vuosia sitten neuvoksi miettiä ensin hetki hiljaa mielessäni mitä aion sanoa. Ihan vaikka edes muutaman sekunnin ajan, ennen kuin tuotan ajatukseni puheen muodossa ulos.

Mutta ei viihdytysimpulssit sellaisia toimia ehdi jäädä odottelemaan. Ne toimivat vaistonvaraisesti. Kuin petoeläin kaurista jahdatessaan, tai sammakko hyönteisen napatessaan. Noin, ja se meni jo. Niin nopea se on.

Ilmeeni, kun olen ollut taas äärettömän hauska ja cool.

Jostain syystä onkin niin, että mitä enemmän painetta tilanteessa on tai mitä enemmän kiusaantuneisuutta koen, sitä enemmän alan sekoilla. Siis en nyt mitään kukkude-sekoilla, mutta tarve läpän heitolle kasvaa äärimmäisyyksiin ja sitten sitä alkaa tulla. Huumoria.

Tätä on siis tosi vaikea selittää, varsinkaan normaaleille ihmisille. Mutta kai joku tietää sen tilanteen, että kun pitäisi olla tosi khuulisti, mutta jotain kökköä vain pulpahtaa ulos suusta. Saati sen, kun sitten sanot sen jonkun tyhmän jutun ja sen sijaan, että lopettaisit siihen ja poistuisit vaikka takavasemmalle, lisäätkin vettä myllyyn. Jatkat, jatkat ja vähän vielä jatkat.

Lopulta tilanne päättyy syvään hiljaisuuteen ja siihen kuuluisaan aavikkopallohetkeen.

Ah, mainitsiko joku aavikkopallohetken? Niitä muuten on kertynyt. Niinku vaikka sillon siellä Hintikan takahuoneessa, kun repesin kesken toisen ihmisen rankan väsymystarinan, mutta pelastin nopeasti tilanteen ehdottelemalla Arttu Wiskarille tilkkaa rintamaidostani. Tai sillon kun näin sen yhden vanhan tutun ja aloin jutella raudan takomisesta, kun se on kuumaa... lasten hankinnan yhteydessä. Tai, kun tapasin Jari Tervon ja John Malkovichin ja... no vituikshan nekin hetket meni.

Ni, no sillai mulle aika usein käy.

"Tiedä, milloin lopettaa" siitä ameriikan sanonnasta käännettynä voisi olla ohjenuorani elämässä.

Joten lopetan tämän nyt tähän. Vielä kun pystyn.

Vai lopetanko?

No voin lopettaa.

Vai voinko?

En ehkä voi.

Nyt lopetan!

Enpä taida.

Eiku oikeesti, nyt.

(En koskaan.) 

You Might Also Like

8 kommenttia

  1. No nyt samaistun! Taas. Koska mullehan jo pikkukoululaisena sanottiin, että hei, kaikkea mitä mielessä liikkuu, ei tarvitse sanoa ääneen. Arvaa otinko opikseni ja olenko ollut hiljaa. Ainakaan niissä on ilmoja pidellyt-tilanteissa. Mä oon kyl jalostanut tätä hieman, ajattelemalla villisti, ja vain osan ajatuksista pulauttamalla ääneen. Kivasti hämmentää sekin tilannetta. Sus-anna.

    VastaaPoista
  2. Mäkin samaistun. TOSIN. Kotiäitiys on vienyt mut sellaiseen tilaan, etten yleensä pysty tuottamaan mitään vitsikästä/nokkelaa/järkevää. En niin nopeasti, kuin mitä pitäisi. Siinäpä sitten alan hiljaisuutta halkomaan esim. liian intiimeillä tai jopa epätosilla jutuilla. Silleen ihan väärin väritetyillä, kun nopeesti nyt vaan piti jotain saada sanottua, ettei vaan oo ehtinyt kehkeytyä kiusallista hiljaisuutta.

    Itse oon nimittänyt tätä rooliani "kannattelijaksi". Ylläpidän fiilistä. Mielestäni. Enkä osaa ajatella, että muutkin ovat vastuussa fiiliksestä yhtä lailla. Vaikka mielellänihän minä koko ajan kyllä oonkin äänessä. Sitten illalla, kun käyn päässäni päivän sutkautuksiani, voin kauhukseni kuulla sanani sellaisina, kuin ne tosiaankin taisin sanoa... Voi kamalaa. Mä niin toivon, että tämä aivopuuro alkaisi selkiintyä pikkuhiljaa, ja mua voisi taas päästää sosiaalisiin tilanteisiin ilman holtittoman hönöilyn pelkoa.

    Ja silti häpeän enemmän niitä aavikkopallohetkiä, jotka tulee silloin, kun yhtäkkiä en keksikään mitään sanottavaa mihinkään. En vastausta toisen kysymykseen tai edes hyväksyvää hihitystä sen vitsille. En yhtään mitään. Niinkin on käynyt viimepäivinä. SE on noloa ja hämmentävää. :/ (Veikkaan, että se on hämmentävää muillekin, että MINÄ hyydyn...)

    VastaaPoista
  3. Ihana postaus:) Ne hiljaiset hetket ovat todellakin kiusallisia,joten hyvä kun joku osaa rikkoa ne;D

    VastaaPoista
  4. Joo ite heitin tänään vieraassa seurassa Hitlerläpän. Ei toiminut.

    VastaaPoista
  5. Joo ite heitin tänään vieraassa seurassa Hitlerläpän. Ei toiminut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minä yritin small talkia saksalaisen vaihto-opiskelijan kans samasta aiheesta... Tästä on jo kauan, mutta hävettää vieläkin kun muistelen sen tyypin ilmettä...

      Poista
  6. Ihan mahtavaa! Mäkin koen velvollisuudeksi just sen hiljasuuden rikkomisen. Et onhan täs jo oltu hetki hiljaa, ahistaa tämmönen...Ja erityisesti satsaan monologeihin (mahd urpoja juttuja itsestäni,naapureistani harrastamassa kovaäänistä seksiä yms yms) ja jatkan vaa kunnes joku on messis. Ja nimen omaan fiiliksen kannattelija ja nostattaja koen olevani. Pitää vähän nolata itteään niin kaikil on hauskaa �� t.Madi

    VastaaPoista
  7. Hei!
    Ei nyt liity mitenkään tähän postaukseen, mutta ajattelin kertoa joka tapauksessa. Tai ehkä saadaan joku kiusallinen hiljaisuus ja päälle joku kätevä viihdytysimpulssi.

    Luen nyt ensimmäistä kertaa ikinä blogiasi. Jostain syystä assosioin blogisi nimen niin vahvasti sellaiseen turhaan ruikutukseen ja pienistä asioista märehtimiseen, etten ole koskaan suostunut avaamaan blogiasi ja ihan oikeasti lukea sitä.
    Tänään avasin. En edes lukeakseni, ajattelin että jos siellä olisi kivoja kuvia ja helppo pääsy johonkin toiseen kivaan blogiin. Jäinkin lukemaan tekstejäsi, ja ihan yllätyin miten niissä onkin sisältöä ja ajatusta ja jotain syvyyttä, mikä usein blogimaailmassa jää näkemättä. Ja olihan täällä niitä kivoja kuviakin.

    Enihau blogisi yllätti tosi positiivisesti ja napsautinpa Blogloviniinkin itseni seuraajaksi. Huikeeta jatkoa sulle :)

    Mari

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki