Huoli painaa rintaa. Tuntuu keuhkoja pusertavana lastina. Viiltää vatsaa, herättää vastauksettomia kysymyksiä, nostaa polttavia kyyneleitä silmiin. Nielaisen ne pois ja hymyilen lapselle. Hauskaa päivää kulta.
Ovi menee kiinni, olen huolissani. Miten sillä menee, ymmärretäänkö sitä, nähdäänkö hänet, huomataanko hänen tarpeensa?
Pärjääkö se? Nyt ja elämässä?
Neuvolankin jälkeen huolettaa. Jokin ei mennyt niin kuin ikäiseltään odotettaisiin jo. Kirjataan paperiin huomioitavaa. Ei mitään vakavaa, mutta ei täytä standardeja, ikäistensä keskiarvoa.
Painan pääni tyynyn. En ollut ennen huolissani, nyt olen. Aamuyön tunteina havahdun huoleeni. Onhan kaikki hyvin? Mitä jos ei? Pärjääkö se? Nyt ja elämässä?
Nukahdan. Aamulla jatkan huoltani.
Katson iloista pellavapäätä. Ainutlaatuista, maailman tärkeintä lasta. En näe huolta sen silmissä. En näe ongelmaa. Näen lapseni. Ei siinä ole mitään vikaa. Se on ihana. Ei se ole keskiarvo. Se on yksilö.
Mutta pärjääkö se? Nyt ja elämässä?
Huolettaa.
Silmiin nousee polttavat kyyneleet. Mieli täynnä kysymyksiä, sydän huolista solmussa. Nielen ne pois, hymyilen ja toivotan hauskaa päivää. Silitän hiuksia, otan syliin ja kerron rakastavani. Nähdään iltapäivällä.
Ovi menee kiinni. Katson ikkunasta isin käteen tarttuvaa pientä lasta. Se nauraa, juoksee autolle ja kipuaa turvaistuimeen. Vilkutan ja se vilkuttaa takaisin. Auto häviää näköpiiristäni. Niin häviää myös suojelevat siipeni lapseni ympäriltä. Pärjääkö se?
En pysty enää nielemään kyyneliäni. Kirpoavat silmistäni. Olen niin voimaton.
Sen on vaan pärjättävä.
Sen on vaan pärjättävä.
Siihen on luotettava.
Iltapäivällä saan kaikki omani saman pöydän ääreen. Oli kuulemma ihan kiva päivä. Olivat tehneet tornin ja syöneet makaronilaatikkoa.
Kai se pärjäsi.
12 comments
Voi muru, ja voi muru <3 Pärjää. Menestyy. On onnellinen. On jo nyt; ihana, rakas ja hieno. Just niin täydellinen kuin hän voi olla.
VastaaPoistaMut silti ymmärrän, olisin itse ihan samassa pyörteessä. Jatka vaan ääneen puhumista ja vastausten hakemista, se ehkä helpottaa?
Laidasta laitaan menee, tunteet! Joskus ei huoleta ollenkaan, joskus enemmän! Kyl hän pärjää.
PoistaJuuri näin. Se äitiyden onni ja samalla se valtava huoli, joka alkaa ensi kosketuksesta tai oikeastaan jo sitä aiemminkin.
VastaaPoistaSe huoli ei lopu kai koskaan. Muuttuu matkan varrella, muttei koskaan lakkaa. Vanhemmuus. Se on vähän semmosta. <3
PoistaItku tuli kun luin kirjoituksesi. Tiedän tuon sydäntä puristavan huolen, varmaan jokainen vanhempi. Oma lapseni on vasta kolmen ja silti jo välillä huolehdin, että mitenköhän se tulee pärjäämään elämässään...? Kunpa voisikin suojella lastaan koko sen elämän, ettei sille tapahtuisi mitään pahaa. :(
VastaaPoistaVoih! Mullakin tuli vähän itku kirjoittaessa. Ja sitä ennen. Jaaa sen jälkeen! Vanhemmuus on kyllä ihanaa ja samaan aikaan kamalaa. Se hetkittäinen, jatkuva murhe siitä lapsesta. Huoh. <3
PoistaEi lopu nuo huolet kyllä ikinä. Huolet muuttuvat ja kasvavat lapsen myötä. Kun voisikin auttaa. Kun voisi antaa elämänsä toisen puolesta. Mutta kun ei voi. Voi vaan toivoa. Parasta. Lapseni on 24 ja kohta toivottavasti äiti itsekin <3
VastaaPoistaNiinpä! Ei auta kuin yrittää antaa hyväät eväät siihen kaikkeen. Instagramissa ihana Lindusius sanoi hyvin, että on luotettava että se meidän rakkaus kantaa myös sinne, minne emme näe. Niin sen on oltava! <3
PoistaParas tekstisi ikinä! Kiitos. Kiitos kiitos kiitos. Osaisinpa kiteyttää miten arvokas tämä teksti on. Kiitos.
VastaaPoistaVoi, kiitos! Ihanaa, jos tästä oli jotain muillekin! <3
PoistaEn kestä. Niiiin tiedän, mitä tarkoitat! Kai ne pärjää. Pakko niiden on.
VastaaPoistaPakkohan niiden on. Voi pieniä. Huoh.
Poista