"Onko teillä koskaan sellainen olo, että haluisitte itsekin jäädä hoitoon päiväkotiin? Että saisi mennä sinne mussuttamaan leipää ja puuroa, sitten vähän leikkimään kotia, samalla kun ne empaattiset hoitajat antaisivat haleja ja pyyhkisivät välillä nenää ja kertoisivat, koska saa mennä päiväunille?

Mulla on. Esim. tänään."

Näin kirjoitin Mamma rimpuileen Facebook-sivuille toissapäivänä.

Se aamu oli vähän rankka. Aloittaisinko vaikka siitä, että olin valvonut yön milloin ottamalla esikoisen unissaan möhelletyn kantapääiskun vastaan, milloin murehtivani koko maailmaa. Tai lähinnä tekemättömiä asioita.

No, siinä on lähtöasetelma. Ei unta, aamuyön murheita, ei hyvä.

Aamu siinä vierähti ihan perushommalla: Kuopus, tuo tahtoikäinen pikkuolento, ei halunnut housuja, halusi housut, ei halunnut ottaa yöpaitaa pois päiväpaidan alta, halusi leikkiä kissaa samalla kun vaihdettiin paitaa ja ei halunnut laittaa ulkohaalareita päälle.

Hampaiden pesun kohdalla halusi itse pestä hampaat ja kun sanoin, että tehdään kuten aina: "äiti pesee ensin sinun hampaat ja sitten sinä saat itse pestä", heittäytyi se vessan nurkkaan loukkaantuneena törkeästä väärinkohtelusta.

Siinä välin toki molemmat lapset olivat jo laittaneet ulkokengät jalkaansa ja avanneet oven rappukäytävään, jolloin sopivasti naapuri kulki käytävässä saaden meidän koirat tolaltaan ja syöksymään haukkumaan "vierasta uhkaa".

Onnekseni kuopus oli kuitenkin minun ollessa pukemassa rintaliivejä ja kalsonkeja kaatanut meidän koiraportin, joka juuri sopivasti siinä eteisessä maatessaan esti koirien pääsyn vieraan uhan kimppuun. Sen toki huomasin vasta, kun olin juossut eteiseen niissä rintaliiveissäni ja kalsongeissani – ja niin huomasi tuo vieras uhkakin.

Lähdön hetkellä kuopus keksi vielä haluta mennä rattailla autolle. Matkaahan siinä on huimat kahdeksan metriä, että ymmärtäähän sen.

No, siinä kädet täynnä reppua, kangaskassia, omaa käsilaukkua ja muuta, lähdin viemään ne tavarat ensin autoon, jotta voin sitten käydä nostamassa kuopuksen rattaista. Tässä kohtaa esikoisparka sai kamalan paniikin, että me ollaan jättämässä kuopus sinne. Ei tietenkään oltu, mutta, noh, lapset.

Ai niin, sanoinko jo, että oli vähän kiire, jotta ehtisimme aamupalaksi päiväkodille? Juuh, siitä saan pikkuisen kierroksia aikaan aina. Kun väkisin yritän ehtiä siihen, vaikka oikeasti menee aina hintsulle.

Autossa kuopus ei olisi halunnut istua omaan turvaistuimeensa vaan seistä siinä ohjuspaikalla, missä kieltämättä meidän lapsuudessa vielä oli tapana hillua. Niin, juuri siinä, missä äkkipysähdyksen sattuessa lentää suoraan tuulilasista läpi.

Yllättävää kyllä, en antanut hänen jäädä siihen, vaan jollain neuvotelulla sain lapsen istumaan omaan istuimeensa. Heti jo päiväkodin pihassa alkoi uusi kriisi hanskojen laittamisesta. Pihassa otettiin vielä pari kierrosta jostain, kunnes viimein päästiin sisälle.

Olin toki lähettänyt esikoisen jo oman ryhmänsä ovelle, jotta se ehtisi saamaan sen aamupalan. Nyt se raukka sieltä sitten kurkisteli ovenraosta odottavana, koska "äiti tulee ihan kohta perässä", kun minä vielä rimpuilin esikoisen kanssa pihalla.

Viimein sisälle päästyämme iloiset hoitajat vastaanottivat itkuisen lapseni, jonka kanssa mulla oli ollut vähän hankalaa. Ja arvatkaa kuinka paska fiilis koko hommasta tuli. Että ihan itse omalla kiireelläni olin aiheuttanut sarjan kohtauksia, koska en vaan jaksanut, kyennyt tai osannut juuri siinä hetkessä joustaa, neuvotella tai ennakoida.

Kuopus jäi syömään aamupalaa ja kurkatessani ikkunasta oli jo hyvällä tuulella, leikin tiimellyksessä.  Oltiin me saatu siinä ennen eron hetkeä halattua ja sovittua, mutta nyyhkyttävänä sen silti jätin. Esikoinen myöhästyi aamupalalta, mutta aina niin ymmärtäväiset hoitajat tekivät vielä leivät hänelle.

Siellä ne jaksavat joustaa, ymmärtää ja olla aurinkoisia, vaikkei me vanhemmat aina jakseta.

Ja joustamisella tarkoitan juuri joustamista meidän vanhempien kohdalla. Tällaisten, jotka rimpuilevat lapsensa sinne myöhässä, koska eivät vaan jumankauta muuta välillä osaa.

Ja siitä syntyi tuo väsyneen, hieman morkkislaisen äidin päivitys.

Kiitos taas jälleen kerran.

Ps. Mennessäni töihin ja päivitellessäni aamuamme työpaikan vähän vanhemmalle herrasmiehelle, se vastas että "ohhoh, ai että teilläkö on semmosta, täysin normaalia elämää?". Se nauratti minua. Ja helpotti.

Lue myös:
Päiväkodin lastenhoitajille
Kun äiti päiväkodin täteihin kiintyi
Tahtoikä, nevöfoget