Ai niin, tällaistako tämä olikin? Kun viikonloppuna kotona on ihan koko perhe!

Ollaan kolmatta viikonloppua yhdessä vapaalla, joista kaksi ollaan vietetty koko ajan yhdessä. Tuntuu hassulta, mutta nyt näin tässä kun ollaan, huomaa miksi näin pitää ollakin.

Mieheni työ on sellainen, että hän on tietyn ajan vuodesta kaikki lauantait töissä. Viikon ainoaksi yhteiseksi vapaapäiväksi jää näin sunnuntai, joka kieltämättä on usein ollut sitten vain sellainen voimien keräily -päivä pitkän työrupeaman päälle.

Yksi yhteinen vapaapäivä viikossa ei vielä riitä synnyttämään tunnetta kiireettömästä yhdessäolosta. On aivan eri jo perjantai-iltapäivällä asettautua yhteiselle kaksi päivää kestävälle katkeamattomalle vapaalle, kuin saada yksi irrallinen vapaa. Jokainen tietää, ettei yksittäiset vapaat tunnu samalta kuin kokonainen viikonloppu, saati oikea pitkä loma.

Olemme aina olleet vähän tällaisissa valtarytmistä poikkeavissa töissä. Aikoinaan yhteinen elämämme alkoi ravintolahommista, jossa vapaapäiviä pidettiin tyyliin maanantaina ja ehkä joskus sunnuntaina.

Jossain kohtaa olimme molemmat samaan aikaan niin kutsutuissa tavallisissa päivätöissä, missä viikonloput saivat ensimmäistä kertaa aikuisiällä sen perinteisen merkityksensä.

Sellaista herkkua kesti noin kaksi vuotta, kunnes työkuviot muuttuivat.

Pidämme molemmat niin paljon töistämme, että johonkin vanhaan verrattuna elämän tai viikon parasta aikaa ei ole vain viikonloppu. Siinä missä muutama vuosi sitten odotti jo maanantaina viikonloppua, nyt perjantaina yllättyy, että viikko meni jo, ja ai nytkö pitäisi taas vapaapäiväillä.

Kieltämättä joskus minun perjantaini on tuntunut vähän sunnuntailta, kun lauantai on tuntunut enemmän työpäivältä kuin yksikään oikea työpäivä. Ei siksi, että lasteni kanssa olisi erityisen rankkaa, vaan siksi, että siellä työssä on jotenkin tosi vapaa. On se henkisesti aika eri olla työpäivän ajan ihan omissa aatoksissaan luoden jotain omaa ja viettää sen jälkeen kahden aikuisen voimin aikaa lasten kanssa illalla, kuin olla aamusta iltaan yksin lasten kanssa.

Viikonloput ovat täten toisinaan tuntuneet suoritteilta. Kasvaneet sellaisiksi möröiksi, vaikka eivät ne nyt niin raskaita ole olleet, miksi olen ne välillä etukäteen mielessäni piirtänyt.

Nyt, kun viikonloppuina meitä onkin taas ollut täällä kaksi aikuista, olen muistanut taas, mikä se viikonloppujen juttu on. Tärkeimpänä se tunne, että tässä saa ja ehtii välillä ihan vaikka vain olemaan, jos siltä tuntuu, eikä tämä yhteinen aika lopu heti. Voi vain pötköttää lasten päikkäreiden ajan ja katsoa vaikka leffan puolison kanssa. Tai hitto vaikka tuijotella seinää tunnin ja silti jää yhteiselle tekemiselle aikaa.


Ensimmäisenä sesonginjälkeisenä viikonloppuna ahdoimme koko viikonlopun täyteen ohjelmaa. Vähän vahingossa toki, mutta ahdoimme. Kaikkea sellaista, mitä ei olla koko kevään ja kesän aikana tehty. Kaikki aktiviteetit samaan syssyyn, kun kerta oli taas mahdollisuus.

Näin kolmantena viikonloppuna ollaan vain oltu rennosti. Perjantai tuntui niin klassisen ihanalta perjantailta kuin voi vain olla. Tehtiin ruokaa, sytytettiin kynttilöitä, oltiin niin hygge kuin mahdollista. Oikeasti, laitoin jopa jazzia soimaan taustalle. Sammutettiin kaikki muut vehkeet – melkein ne valotkin. Möllötettiin vaan hämärässä.

Lauantaina ainoa ohjelmanumero oli lähteä ulkoilemaan Ruissaloon. Retken päätteeksi hernaria ja pannukakkua. Illalla noutosushia sohvalla ja dokkaria. Miten fantastisen kliseistä – ja just mitä me ei olla tehty aikoihin!

Sitten, kun meillä sitä sellaista katkeamatonta, kiireetöntä aikaa on, sen taas muistaa entistä kirkkaammin: Meillähän on aika kivaa yhdessä.

Ja juuri siksi näitä tarvitaan: Ne ovat paljon enemmän kuin vain viikonloppuja.


Lue myös:
Lapseni, te ihmeelliset
Älyttömän kiva kaveri se on
Ei ehdi