Tietoa mainostajalle ›

Vuoden perheblogi -voitosta!

7.11.2017

Niin siinä puolitoista viikkoa sitten kävi, että minä menin ja voitin The Blog Awardsissa parhaan perheblogin pystin. Minä olin psyykan...

Niin siinä puolitoista viikkoa sitten kävi, että minä menin ja voitin The Blog Awardsissa parhaan perheblogin pystin.


Minä olin psyykannut itseäni ja kaikkia ehdolla olevia ystäviäni, että ei kato oteta mitään stressiä. Ollaan vain niin kuin sillä ajatuksella liikkeellä, että ei me voiteta ja nautitaan hyvästä seurasta ja juhlista. Palkintojen jaon alkaessa olin vielä vessassa ja mietin, että pitäisi vissiin olla tuolla nyt. Hyvin rennosti siis olin tämän asian kanssa, "kato kun emmää kuitenkaan voita". 

Kun sitten perhe-kategorian hetki koitti ja ehdokkaat sanottiin, oma jännitykseni nosti hieman päätään. Mutta vain sillä lailla varsinaissuomalaisittain maltillisesti, valmiina ottamaan vastaan tieto, että voitto menee jollekin muulle. Vaan eipäs helkatti! Mamma rimpuilee luki kuoressa ja lavalle piti lähteä.

Ja sitten pakkani hajosi täysin.

Kuva: A-lehdet Oy / Paula Virta / Kirsi Tuura

Mikäli olisin osannut yhtään odottaa voittoani, olisin kenties osannut sanoa jotain muutakin kuin että olen "tosi, tosi, tosi-tosi otettu" voitostani. Ajattelin kai, että jos toistan samaa sanaa usemmin, puheesta tulee jotenkin enemmän puhe. Ainakin vähän pidempi puhe. 

Lisäksi varsinaisen pystin haun jälkeen minulta kysyttäessä saako nyt juhlia hyvällä omallatunnolla, vaikka perhe on kotona, kun kuitenkin pystikin on nyt kädessä, vastasin rehvakkaasti, että juhlin aina hyvällä omallatunnolla.

Ja niin tälläkin kerralla sitten juhlin. Totta puhuakseni ihan niin hyvin, että aamulla kun heräsin Asikaisen vierestä hotellihuoneesta ja lähtiessämme vaivalloisesti vasta aivan huoneen luovutushetkellä pois, huomasin pian unohtaneeni pystin hotellihuoneeseemme.

Juu katsokaas, kun minä nukuin sen kanssa, tietysti, niin se oli jäänyt sinne vällyjen väliin. Minkälaisella todennäköisyydellä näkisitte, että ihminen muistaa ottaa kaikki turhimmat pumpulipuikot ja huulirasvat mukaan huoneesta, mutta unohtaa palkinnon?

Sittemmin olen korvannut rakkaalle pystilleni tuon kaltoinkohtelun ja pannut sen paraatipaikalle kodissamme. Paraatipaikkakaan ei ehkä riitä kuvaamaan sitä, sillä paikka muistuttaa enemmän jotain alttaria. Kynttilät, kaikki.

Kuva: A-lehdet Oy / Paula Virta / Kirsi Tuura

Jos olisin osannut sönköttää itkupäissäni lavalla jotain muuta kuin sitä tosi-sanaa noin neljätoista kertaa, olisin halunnut kiittää niin monia tahoja. The Blog Awards -tuomariston lisäksi tietysti perhettäni, josta juttuni äitiydestäni kumpuavat, mutta myös ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja uskoneet minuun. Te kyllä tiedätte kaikki, keitä te olette!

Olin samassa kategoriassa Lähiömutsin kanssa, joka on yksi muutamasta ainoasta blogista, joita olin lukenut ennen oman blogini aloittamista. Toinen jo aikojen alussa lukemani blogi oli Valeäiti, kolmas Uskolan Päivi, nykyinen Nakit ja MUTSI, sekä neljäntenä Puutalobaby.

Ja jos oikein mietin, ehkä minun blogissani on pieni ripaus noista kaikista. Omat mausteeni toki päälle.

Lähiömutsi muuten aikanaan bongasi minut Suomen Blogimedian riveihin ja siellä sitä edelleen ollaan. Kiitos myös sinne! Pakko myös heittää Liemessä-Jennille terveiset, joka ensimmäisenä värväsi minulle ensimmäisen kaupallisen yhteistyön entisen Blogirinki Median listoilla.

En siis todella olisi uskonut aloittaessani huhtikuussa 2013, että jonain päivänä vielä skabaan noiden samojen muijien kanssa samoissa gaaloissa. Parasta kaikessa on, että silloiset blogi-idolini ovat nyt kavereitani.

Kiitos myös tietysti kaikille muillekin ihanille blogien kautta ystäviksi tulleille ihmisille, joita ilman kaikki olisi paljon yksinäisempää ja ehdottomasti tylsempää!

Kuva: A-lehdet Oy / Paula Virta / Kirsi Tuura

Ja tärkeimpänä tietysti te lukijat. Te, jotka myötäelätte juttujani ja myötänauratte minulle, meille ja itsellenne. Mieleenpainuvimpia palautteita kaikkien kauniiden, tsemppaavien ja hauskojen sanojenne lisäksi on ollut, että juttujani lukiessa tuntee itsensä niin normaaliksi.

Sen voi toki ottaa niin, että minun juttuni ovat niin pimeitä, että lukija tuntee olonsa normaaliksi, mutta minä katson sen niin, että kaikki vanhemmuuden rimpuilu on normaalia, eikä ollenkaan hävettävää, ja mitä enemmän siitä puhutaan, sitä vähemmän ihmisten tarvitsee tuntea huonommuutta ihan tavallisista asioista.

Parasta tässä kaikessa on, että voimme käsitellä näitä asioita, noin yleensäkin, ja vielä vähän itseironian ja huumorin kautta.  Kiitos kun olette siinä mukana!

Mutta mitä kiitospuheeseeni itse gaalassa vielä tulee, niin kyllä mää oon tosi, tosi, tosi-tosi otettu!

Kiitos!


You Might Also Like

0 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki