"Ajattele, ei tämäkään ole kauaa enää tällainen, kannettava."

Muutaman kerran autosta kotiin päiväkodin uuvuttamaa kuopustamme kantaessani olen havahtunut tuohon ajatukseen. Ei nämä ole ikuisesti sylissä kannettavia.

"Tämä on meidän viimeinen tällainen", olen surkutellut miehelleni.

Esikoisemme on jo niin iso, ettei useinkaan halua edes tulla kannetuksi, vaikka ehkä juuri ja juuri jaksaisinkin vielä.

"Syliin!" huutaa tyttäremme aina kun tulen kotiin. Esikoinen ei enää koskaan. Muuten kyllä hakeutuu viereen ja halittavaksi, muttei ole enää käsivarsille sujahtava.

Minun lapseni eivät ole enää ihan pieniä. Se iski viimeistään siinä kohtaa, kun olin ilmoittamassa esikoistamme eskariin.

Ensi keväänä viskarilaisille sanotaan päiväkodissa hyvästit ja niille annetaan ruusut. Olen katsonut seremoniaa muutaman kerran jo sivusta ja aina ajatellut, että siihen on vielä pitkä aika.

No, ei ole enää.

Haikeus ei rajoitu vain sylissä kannettavuuteen. Sen myötä alan kaivata myös vauva-aikaa. Vastasyntynyttä, hurmaavaa vauvakuplaa.

Se on tavallaan aika yksinkertaista aikaa. Kun kaiken keskiössä on vauva ja siitä huolehtiminen. Kun millään ulkopuolisilla asioilla ei ole väliä.

Päivien kulku määräytyy aamupalasta lounaaseen, päiväunista päivälliseen ja iltapalasta yöunille. Kalenteriin ei tarvita merkintöjä, kun ei vauvan tarpeet ei katso kellonaikoja tai päivämääriä. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, tapahtumien kulku on pois omista käsistä.

Silloin se elämä tietysti välillä tylsistytti. Kaipasi jotain virikkeellisempää.


Tänään halasin aamulla viisivuotiastani. Haistelin kiharoita ja koitin tunnistaa vielä sen vauvatuoksun hiuksistaan.

Kolmevuotiaan synttäriaamuna muistelin kolmea vuotta taaksepäin ja koitin kaikilla aisteillani muistaa, miltä tuntui se pikkuisen päälle 50-senttinen vauva tässä samassa kohtaa, minun syleilyssäni. Kun pienet kädet hapuilivat kasvojani ja tahattomasti potkivat jalat myötäilivät kaikkia vastasyntyneen liikkeitä.

Muistaisinpa aina sen, miltä tuntuu nostaa sängystä lämpöinen, raajojaan venyttelevä käärö. Laskea sitten sen ihan vähän hikinen takaraivo käsivarsilleni ja kävellä keittiöön napsauttamaan kahvinkeitin päälle. Katsella ulos ikkunasta ja miettiä, että kaikki on tässä ja nyt.


Ja jos siitä tähän on jo mennyt yhtäkkiä viisi vuotta, ihan noin vain, ei siinä kauaa mene, kun on mennyt toiset – ja kolmannet. Sitten ne jo ovatkin melkein aikuisia, eivätkä ollenkaan enää mun.

Muistaakohan sillon enää tämänkään vertaa siitä vauvatuoksusta? Hapuilevista käsistä ja venyttelevistä raajoista? Tai näistä viisivuotiaan kiharoista, joita juuri nuuhkuttelin?


Lue myös:
Kunpa muistaisin tästä kaiken
Tahdon takaisin vauvakuplaan