Esikoisemme kanssa ja varsinkin kokonaan ennen omia lapsia, olin kunnianhimoinen kasvattaja. Tiesin todella  hyvin, mitä missäkin tilantees...

Esikoisemme kanssa ja varsinkin kokonaan ennen omia lapsia, olin kunnianhimoinen kasvattaja. Tiesin todella hyvin, mitä missäkin tilanteessa kuuluisi tehdä, jotta saadaan aikaan tietynlaista käytöstä. Tiesin myös naurettavan hyvin, miten selvitä tiukoista hetkistä, sanotaanko nyt vaikkapa ravintolassa, kaupassa tai muussa julkisessa paikassa

Tiesin siis kasvatuksesta noin kaiken.

Sitten sain omia lapsia ja uskomattomat kasvatuskykyni jäivät synnärille. 

Tämän viikon podcastissa puhutaan vanhemmuutta helpottavista kikoista, sekä siitä, mitä kaikkea me olemme kahden vakiovieraani, Asikaisen Maijun ja Lariolan Jukan, kanssa kuviteltu hanskaavamme ennen kuin saimme lapsia ja mitä kaikkea karma tepposteli meille ne lapset sitten saatuamme.

On maailman helpointa ennen omia lapsia kummastella toisten ns. eläväisesti käyttäytyviä lapsia. Ajatella, että kaikki on kiinni vääränlaisesta kasvatuksesta, eikä vaikkapa ihan vaan luonne-eroista lasten välillä. 

Esikoisemme on aina ollut lunkimpi ja jaksanut ihan eri tavalla asioita kuin kuopuksemme. Siinä missä esikoinen on malttanut istua teatterissa jo yksivuotiaana, kuopus ei vieläkään. Me kävimme esikoisemme kanssa hienoissakin ravintoloissa ja tämä jaksoi istua siellä pitkäänkin, mutta kuopuksemme, se hieman vilkkaampi versio... noh, ei niinkään. 

Yhden lapsen kanssa pystyy tekemään vielä aivan erilaisia juttuja kuin kahden, saati enemmän kanssa. Siis jos se esikoinen on sellaista möllöttelijösorttia, kuten ainakin minun ja Maijun esikoiset ovat olleet.

Jukalla sen sijaan on ollut juuri toisin päin: Ensimmäisen lapsen kanssa otettiin vanhemmilta heti luulot pois.

Suoraan podcastiin pääset klikkaamalla kuvaa:


Kuuntele viikon jaksosta, kuka on paheksunut ja mitä ravintolakäynnillä ja kuinka ABC:kin voi olla tosi kiva "fine dining" -paikka, jotta vanhempi saisi syötyä – noin yleensäkään.

Ihmettelemme myös, mistä ihmeestä pelkoni meitä ravintolassa arvostelevista ihmisistä voisi johtua, kunnes Maiju muistuttaa, että eihän se mikään tuulesta temmattu pelko ollutkaan.

Lisäksi sekä Maiju, että Jukka esittelevät melkein turulta kuulostavan turun murteensa lisäksi omat vanhemmuusvinkkinsä – joista muuten Jukan kasvatusvinkki joutui törkeän varkauden kohteeksi uimahallissa.


2 kommenttia

Hyvää kirjan ja ruusun päivää! Vanhemmuus on suo, joka jännittää kaikkia jossain vaiheessa. Sanoinko suo? Siis tarkoitin syvä suo, joka j...

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!

Vanhemmuus on suo, joka jännittää kaikkia jossain vaiheessa. Sanoinko suo? Siis tarkoitin syvä suo, joka jännittää kaikkia ihan helvetisti. Hahhah, kunhan vitsailin. (En oikeasti.)

Olenkin kerännyt alle viisi (5) kirjaa, joilla selviät vanhemmuudesta. Siis tämän minun blogini JA erinomaisen podcastini lisäksi siis. Joo, olet ehkä saattanut jo kuullakin, että teen nykyään myös podcastia.



Tässä jokseenkin kronologisessa järjestyksessä kirjat, joita tulet tarvitsemaan perheellistymisesi matkan varrella:

1. Hullu kuin äidiksi tullut
No niin! Onnea, olet haluamassa, tulossa tai jo tullut äidiksi! Ahdistaako? Painaako asiat mieltä? Tässä sinulle Mutsie-blogistakin tutun Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut -kirja, jossa raa'an rehellisesti, mutta huumorin kautta käsitellään Irenen tietä omien sanojensa mukaan kontrollifriikistä odottajasta masentuneeksi vastasyntyneen äidiksi ja lopulta vanhemmuudestaan ja elämästään nauttivaksi naiseksi.

2. Pää edellä
Noin! Nyt sinulla on vauva! Mitä sitten? No tietysti: Apua, SOS, miten onnistun olemaan pilaamatta sitä, kasvatan siitä ihmisen ja tuen sen aivojen kehitystä? Tässä kirjassa kerrotaan tutkimustietoon pohjautuen, miten voit tukea lapsesi kasvua ja mistä on turha olla huolissaan. Paljastus: Et voi kamalan pahasti pilata. Kirja on armollinen ja kiihkoton, suosittelen!

3. Simppeliä sormiruokailua
Ok, olet onnistunut pääsemään lapsen kanssa noin puolen vuoden ikään! Hienoa! Nyt sille pitäisi vissiin antaa jotain muutakin kuin maitoa. Ollilan Marjutin, eli tuttavallisemmin Sormiruokamuijan erinomainen reseptikirja ja asiantuntijoiden viisauteen pohjautuva ravinto-opas johdattaa fiksusti ja turvallisesti sinut ja vauvasi turvallisen sormiruokailun maailmaan!

Ps. Se ei ole sellaista, mitä ensimmäisessä podcast-jaksossani vitsailtiin.



4. Pikkis, rohkea pikku mörökölli
Nyt se lapsi sitten on jo syntynyt, oppinut syömään ja sinäkin alat olla ihan tolpillasi taas/vielä. Tässä iltasatu, joka kertoo siitä, kuinka kaikkia joskus vähän jännittää (äitejäkin ks. yllä) ja kuinka selvitä siitä. Aivan ihana kirja rikkaine kielineen. Project Mama -blogin Katja Lahti on kirjoittanut osuvasti ja pilke silmäkulmassa ilahduttavan lastenkirjan, jonka parissa aikuisetkin viihtyvät. Myös kuvituksesta pisteet!

5. Islantilainen kodinonni
Ja nyt kun olet selvinnut vanhemmuutesi tiellä tähän asti, on aika ottaa mallia islantilaisesta kodinonnesta! Salamatkustaja-Satunakin tunnettu Satu Rämö kirjoittaa Islannista, maailman tasa-arvoisimmasta kansasta ja vanhemmuudesta siellä. Kirja on täynnä hurmaavia esimerkkejä Islannin perhe-elämästä. Islanti on edelläkävijä valtion masinoimassa tasa-arvossa ja Satu jos joku osaa kertoa siitä viihdyttävästi!

Noin! Näillä pitäisi selvitä! Tsemppiä!

Mikähän siinä on, että aina kun olen päiväkodin vasu-keskustelussa, alan itkeä? Sen täytyy liittyä siihen, että esikoisemme ope on maailman ...

Mikähän siinä on, että aina kun olen päiväkodin vasu-keskustelussa, alan itkeä? Sen täytyy liittyä siihen, että esikoisemme ope on maailman empaattisin ja ystävällisin ihminen. Sellainen, johon voin luottaa täysin kasvattajana ja lapseni luottohenkilönä. Voin luottaa, että hän ymmärtää lastamme ja lapsemme tarpeet.

Esikoisemme menee ensi syksynä eskariin ja nyt jo vähän sydämeni särkyy, että tiemme eroavat nykyisen päiväkodin kanssa. Toivon koko sydämestäni, että vastassa on samanlainen ope, kuin meillä nyt on ollut. Esikoisemme on hieman ujo ja tarvitsee paljon aikaa ja ymmärrystä uusiin tilanteisiin.

Ihanien ihmiskohtaamisten lisäksi olen aina positiivisesti yllättynyt, miten paljon päiväkodissa touhutaan ja kehitetään lapsen taitoja. Meillä on sellainen systeemi, että meille infotaan aina lasten kuulumisia ja heidän tekemisiään puhelimiimme. 

Äimistyn useasti, kuinka kekseliäitä ja samalla kehittäviä juttuja päiväkodissa on aina tehty. Kun lapsi yhtäkkiä osoittaa kotona jonkin uuden, hienon taidon, mitä emme itse ole vielä opettaneet, tajuan sen tulleen päiväkodista. 

Mutta näitä uusia, tärkeitä ja tarpeellisia taitoja on päiväkodissa mahdoton opettaa, jos resursseja leikataan koko ajan. On hullua ajatella, että päiväkoti olisi vain lasten säilytyspaikka, kun todellisuudessa sen tehtävä on kehittää lasta. 

Vaikka minäkin koen olevani ihan valveutunut vanhempi, en minäkään osaisi keksiä ja opettaa kaikkia noita juttuja, joita ammatilaiset päiväkodissa kehittävät. Miten voisinkaan, kun en ole opiskellut alaa parhaimmillaan kolmea tai yli kolmea vuotta, kuten ammattilaiset päiväkodeissa.

Päiväkodin on oltava jokaisen lapsen oikeus, sillä se on niin paljon muutakin kuin säilytyspaikka. Ei sinne pakko ole lastaan laittaa, mutta mahdollisuus on jokaisella oltava. Olipa vanhempi työssä, opiskelijana tai työttömänä.

Tällä hetkellä käynnissä on lastentarhanopettajien palkkataistelu. Ala ansaitsee lisää resursseja ja ammattilaiset lisää palkkaa. Siellä tehdään maahamme tulevaisuuden veronmaksajia ja jos ei alusta asti panosteta lasten hyvinvointiin, kehitykseen ja koulutukseen, on turha itkeä myöhemmin, kun vahinko on jo tapahtunut. Silloin toimet ovat vain mokien paikkailua. Milloinhan maassamme herättäisiin tähän?

Kuuntele uusi podcastjakso aiheesta! Varoitus: Herkistymisvaara! Lisäksi keskustelua varhaiskavatuksesta vanhempien näkökulmasta Jukan ja Asiakaine-blogin Maijun kanssa:



Jos kuvan linkki ei toimi, kokeile tätä: https://www.supla.fi/supla/3221155

Lisää aiheesta löydät: Ei leikkirahaa. Taistelu lastentarhanopettajien palkan puolesta -ryhmästä

Kysyin eilen Instagram-stoorissani , millaisista aiheista siellä minua seuraavat ihmiset haluaisivat minun kirjoittavan tänne blogiini. Yksi...

Kysyin eilen Instagram-stoorissani, millaisista aiheista siellä minua seuraavat ihmiset haluaisivat minun kirjoittavan tänne blogiini. Yksi ehdotuksista oli parhaat ravintolat ja kahvilat Turussa ja päätin tarttua siihen HETI, koska sellainen minun on pitänyt tehdä jo kauan!

Gaggui kaffela, Humalistonkatu 15a. Kuva: Gaggui-kahvila.


Parhaat ravintolat ja kahvilat Turussa:

Ruokaravintoloita:

Kasvisihanuutta:
1. Kuori food and wine, sekä lounaalla, että fiininpään ja tunnelmallisempaan illalliseen. Maistelumenu best!

Ja lounaalla myös kasvisihanuutta Kauppahallissa:
2. Roots Kitchen

Muita hyviä Kauppahallin lounaspaikkoja ovat:
3. Turun parhaat sushit tarjoileva Kado, sekä
4. La Victoria -tacopaikka, jossa muuten aina tiistaisin tacotiistai!

Turun ylpeys ja melkein Michelin-mesta:
5. Ravintola Kaskis, kun haluaa syödä monta ruokalajia pitkään ja hartaasti nautiskellen. Kannattaa muuten ottaa myös viinipaketti.

Japanilaista menuta:
6. Karu izakaya, joka yllätti meidät oikein iloisesti erinomaisuudellaan. Olen pitkään kaivannut jotain vaihtelua Turun ravintoloihin, mutta unohtanut kokonaan Karun! Kannattaa ottaa maistelumenu, oli todella hyvää!

Take awayta:
7. VG Wok, joka juuri äänestettiin Turussa parhaaksi take away -mestaksi, eikä suotta. Jollette kerro kellekään, niin paljastan, että käymme hakemassa täältä safkat useasti kuussa. Ravintola on kasvispaikka, eikä muuten ole hinnalla pilatut annokset!

Meidän lemppariannoksia sieltä ovat Pho, Ramen ja varsinkin Tom Kah -keitot, sekä Hu Tieu Xao -nuudeliannos ja Massaman Curry, sekä tietysti riispaperirullat. Noin, nyt tiedätte mitä syömme aina.

Kuori Food & Wine, Hämeenkatu 8.

Kiva jokirantamesta lounaalle sekä illanviettoon:
8. NerÃ¥. Täällä käymme noin joka päivä lounaalla. Se on melkein toimistoamme vastapäätä ja siis kertakaikkiaan hyvä lounaspaikka. Mutta olenpa pari kertaa käynyt illallakin ja se oli niin ikään iloinen yllätys. Henkilökunta muuten ihanaa!

Samojen tyyppien ravintoloita myös:
9. Blanko ja 10. TintÃ¥, jotka kummatkin meidän vakkareita.

Blankossa myös iltabailuja ja Tintåssa mukavaa viinilasillisen äärellä hengausta. Tintåssa ainakin rennen remonttia kaupungin yksi parhaista vegaanisista annoksista.

Leppoisaa ja myös lasten kanssa kiva:
11. Panini. Täältä meidät löytää lähes aina lasten kanssa. Hyvää, helppoa italialaisvirittynyttä ruokaa ja aina kiva henkilökunta. Myös lapset otetaan hyvin huomioon.


Kahviloita:

Turun luonteikas kahvila 1. Gaggui kaffela, jossa muuten nykyään myös herkulllista lounasta! Gaggui ei ole vain hauskasti nimettyjä, upeita kakkuja tai ihania erikoiskahveja, mutta myös yksi Turun viihtyisimmistä ja somimmista paikoista. Henkilökunta on aina iloista ja tarjoiltavat aina hyviä.

Gaggui sijaitsee ihan Turun rautatieaseman lähellä, joten kannattaa käväistä viimeistään, ennen kuin hyppäät takaisin junaan!

Turun Forum-korttelissa sijaitseva 2. Leipomo Gryn, jossa aivan ihanat kaikki lämpimäiset! Paras roquefort-croissant  ikinä!

Kauniilla puutaloalueella, aivan Tuomiokirkon tuntumassa sijaitseva 3. Fabbes Cafe. Täältä myös lounasta!

Jokirannan 4. Cafe Art, jos perinteikäs paikka houkuttaa (ja hyvät erkoiskahvit) ja kirjaston läheisyydessä pönöttävät somat jokirantakahvilat 5. Tiirikkala, jossa myös sunnuntaibrunssia ja lounasta, sekä 6. Café Carré.

Sitten, jos haluaa käydä ostamassa ihanat leivät mukaan tai nauttia herkut paikan päällä, aitoa portsalaistunnelmaa tarjoilee Port Arthurin oma 7. Kosken Leipomo – jo vuodesta 1918!


Kyllä Turusta aika paljon hyviä vaan löytyy, eikä tässä edes kaikki!

Unohdinko jonkun oleellisen? Vinkkaa!


Lue myös:
24 jouluista tekemistä ja paikkaa Turussa
Suomen ylivoimaisin kaupunki
Turkuko muka ruma?

14 kommenttia

Vanhan legendan mukaan naisen ja miehen astellessa autokauppaan myyjä puhuu vain miehelle. Nainen toimii sivustaseuraajana, jonka kysymyksii...

Vanhan legendan mukaan naisen ja miehen astellessa autokauppaan myyjä puhuu vain miehelle. Nainen toimii sivustaseuraajana, jonka kysymyksiinkin kauppias vastaa hänen miehelleen.

Siinä missä naiset asetetetaan sivustaseuraajiksi autokaupoilla, asetetaanko miehet sivustaseuraajiksi vanhemmuudessa?

Pakko heti disclaimeerata, että kaikenlaisia ihmisiä löytyy – autokauppiaistakin – enkä sano jokaisen olevan tällainen.

Mutta seuraavalla kerralla kun teiltä äideiltä kysytään lähdettyänne työmatkalle tai ulos ystävien kanssa, kuka hoitaa lapsia sillä aikaa kun olette pois, miettikää kysyttäisiinkö samaa isältä?

Tai kun miehenne vie lapsen neuvolaan ja neuvolakorttiin on kirjattu kuin suurena erikoisuutena lapsen olleen neuvolassa isän kanssa, oltaisiinko sama kirjattu tuojan ollessa äiti?

Tai kun katsotte päiväkodin seinältä löytyvää vanhempienkeskistä yhteystietolistaa, kuinka moni synttäritekstarin ja leikkitreffien vastaanottaja on isä ja kuinka moni äiti?

Ja kenties osaatte jo arvata, kumman meistä vanhemmista ollaan oletettu ihan jokaisella kerralla jäävän lapsen kanssa sairaalaan yöksi, kun olemme olleet kumman tahansa lapsen kanssa leikkauksessa?


Voisin väittää meidän perheessä vallitsevan aika tasa-arvoisen vanhemmuuden. Selvä ero entiseen tapahtui, kun aloin täysipäiväiseksi yrittäjäksi. Ei siksi, että olisimme halunneet tilanteen olevan sitä ennenkään jotenkin 50-lukulainen, mutta että yrittäjäksi ryhdyttyäni minä aloin olla entiseen verrattuna enemmän pois, mikä johti siihen, että mies taas verrattain enemmän kotona keskenään lasten kanssa.

Tuolloin kirjoitinkin tekstini Ykkösvanhemmasta vanhemmaksi, jossa käsittelin sitä, etten ole enää se automaattisesti ensisijaisesti hätiin kutsuttava vanhempi lapsillemme, vaan nyt isä on sitä jopa useammin tai saman verran.

Hyvä esimerkki tästä on viime viikonloppuinen sairaalareissumme, jossa leikkauksessa ollut tyttäremme valitsi kysyttäessämme isin hänen kanssaan yöksi sairaalaan. Minusta se oli ihan ymmärrettävää, kun isi oli hänen kanssaan päivystykseen aluperin mennytkin ja ollut siellä koko päivän, ennen kuin minä ehdin paikalle eri kaupungista.

Tässä olisi ollut tuhannen taalan paikka syyllistyä siitä, ettei lapsi valinnut minua, äitiään, hänen kanssaan sinne, vaikka koko muu ympäröivä maailma minut olisi sinne valinnut. Olenhan sentään äiti.

Kieltämättä nopeasti mielessäni kävi, olenko jotenkin epäonnistunut vanhempana tyttären valitessa isänsä minun sijaani. Kysyessäni itseltäni, miettisinkö miehestäni näin, jos asetelma olisi ollut toisin päin, vastaus oli selvä:

En tietenkään olisi.



Tämä äitiolettamus on siitä ansoittava juttu, että se ruokkii itse itseään: 

Sairaalassa oletetaan äidin olevan ykkönen, marttyyrimadonnana kovalle sairaalapatjalle jäävä pyhimys, koska äidit yleensä ovat niitä, jotka jäävät. Siellä on totuttu siihen malliin ja olettamus tulee kuin itsestään. Ei sitä tietystikään pahalla kysytty meiltäkään.

Kun taas näin oletetaan, äidit toimivat herkästi odotusten mukaan, koska koko ympäröivä maailma kyseenalaistamatta omia ajatuksiaan kokee sellaisen ratkaisun absoluuttisen oikeaksi. 

Vähän niin kuin se autokauppias, joka olettaa automaattisesti miehen olevan autoista kiinnostunut renkaanpotkija ja raha-arkun päällä istuva alfauros, jolle asiantuntijuus auton valinnan suhteen (väriä lukuunottamatta) on genitaaleihin sidottu ominaisuus.

Myönnän: Meinasin kysyä lapselta onko hän ihan varma nyt valinnastaan, jos hän vaikka olisi sanonut vahingossa isin tai jotain. Koska ihan aidosti koin pienen tovin painetta siitä, että tuotan ns. oletuspettymyksen maailmalle.

No, isi jäi, ja uskokaa tai älkää, maailma ei tuhoutunut tai lapsi vieraantunut minusta. 

On täysin absurdia, suorastaan laiskaa ajattelua, että äiti olisi automaattisesti lapsen ainoa oikea ja paras hoitaja. Emme tule koskaan pääsemään tasa-arvoiseen vanhemmuuteen, ellemme pääse tästä myytistä eroon.  

Sitä ajatusta ruokitaan niin monelta taholta, ettei se tietenkään ole ihme, että siihen edelleen vakaasti uskomme, vaikka järki sanoisikin muuta. 

Siksi niin isien, päättäjien, neuvoloiden, työntantajien, hoitohenkilökunnan ja meidän äitien itsemme on pystyttävä muutamaan ajatustamme asioiden suhteen. Ei ole yhtään huonompaa äitiyttä olla lapselle yhtä hyvä vanhempi kuin isi.

Koska kertokaa, mikä meissä äideissä on sellaista, mitä isät eivät voisi osata? 

Etkä sano nyt synnytys tai imetys. 

Jos isät eivät itse halua, tai heidän ei vastaavasti suoda olevan täysimääräisiä vanhempia kaikkine metatöineen ja velvollisuuksineen, eivät kai isit koskaan muutukaan muuksi kuin miten heidät vieläkin jossain nähdään: kakkosluokan vanhempina, sivustaseuraajina ja äidin pikku assareina.


Lue myös:

9 kommenttia

Juuh, elikkäs ihan tosissaan olin.  Siitä podcastista. Vaikka silloin aprillipäivänä uutisen postasinkin . Mutta siis huomenna keskiviikko...

Juuh, elikkäs ihan tosissaan olin.  Siitä podcastista. Vaikka silloin aprillipäivänä uutisen postasinkin.

Mutta siis huomenna keskiviikkona se alkaa! Heti aamusta on kuunneltavissa! Suplassa! Sitä voi kuunnella ihan selaimella täältä tai sitten Suplan sovelluksella (Anrdoid / IOS).

Mikäli podcastin konsepti on vielä vähän vieraampi, kerrottakoon, että se on sellainen äänilähetys, joka on tuotettu internetiin. Podcastit ovat maailmalla jo kovassa suosiossa ja nyt myös Suomessa erittäin kasvava homma.

Itse kuuntelen podcastejä työmatkoilla ja lenkillä. Joskus, jos työ on sellaista, ettei tarvitse työstää kamalasti omia ajatuksia, kuuntelen myös töissä.

Siivotessa ja muissa pakkopullissa (esim. siinä lenkkeilyssä) ihan parasta, kun voi heittää omat ajatukset toisten tuottamaan sisältöön. Kuunnella kuin radiota, mutta jossa sisältö on usein vähän suunnitellumpaa ja tiiviimmässä sekä tehokkaammassa muodossa.


Aivan yksin en vedä podcastejani, vaan mukana on myös kaksi vakkarivierasta! Humoristifiittajani ovat blogimaailmastakin tuttu Tampereen lahja Maiju Asikainen Asikaine-blogista, sekä mediatoimari, valokuvaajakuvaaja ja Konala Cartellista tuttu räppäri, Jukka Lariola!

Jukan ja Asikaisen kanssa keskustelemme podcast-jakson aloittavan pakinani tai muiden rimpuilujeni pohjalta eri vanhemmuuden aiheista.

Ensimmäisessä jaksossa aiheena on vanhempien (turha?) stressaaminen ja tyypit mm. paljastavat mistä kukin on stressanut. Vähän myös keulitaan, kuka on onnistunut missäkin ja ennen kaikkea, kuka ei ole onnistunut tässä suorituksessa nimeltä vanhemmuus.

Pääasia on, että kuten minäkin, myös molemmat fiittaajat on sairaan hauskoja. Etkö usko? No siis todisteena liitän molemmista videot, joita he ei ehkä halunneet minun liittävän, mutta minkäs teet.

Jukka on edellisten lisäksi siis tunnettu myös Uff de knute -miehenä:




Ja Asikaine siitä, ettei sitä kutsuta ikinä mihinkään blogitapahtumiin:




Tämmösten kaa!

Tuu kuuntelmaan huomisesta alkaen!

Selaimella täältä tai sitten Suplan sovelluksella: Anrdoid / IOS.

Kuuntele ihka ensimmäinen jakso nyt täältä!

2 kommenttia

Olen aina välillä kirjoittanut tänne pitkän parisuhteen saloja. Tai ainakin tunnusmerkkejä, kuten vastikään 11 asiaa, joista tunnistat pitkä...

Olen aina välillä kirjoittanut tänne pitkän parisuhteen saloja. Tai ainakin tunnusmerkkejä, kuten vastikään 11 asiaa, joista tunnistat pitkän parisuhteen -postauksessani.

Minusta yksi tärkein parisuhteen sääntö silti on, ettei ole mitään sääntöjä millaisen parisuhteen on oltava, ollakseen hyvä. Jos molemmilla on hyvä olla, se on hyvä parisuhde. Viis normeista ja muiden mielipiteistä.

Olemme niin kyllästettyjä ulkopuolisilla ohjeilla, kuinka oman puolison kanssa tulee olla, ettei ole ihme, jos oman suhteen tila alkaa huolestuttaa. Milloin kerrotaan kuinka paljon pitää hipsutella toista ja kuinka pitää viettää laatuaikaa yhdessä, vaikka oikeasti kukaan, kukaan, ulkopuolinen ei voi tietää mikä toimii juuri teille.

Ulkoiset säännöt ja ohjeet ovatkin usein vain niille hyviä ohjeita, jotka saavat niistä vahvistusta omille, jo olemassa oleville ajatuksilleen.

Ei siis ole oikeaa tapaa olla yhdessä. Jos kumpikin osapuoli on tyytyväinen suhteeseen, ei asioista tarvitse tehdä ongelmaa. Ei ole pakko pötkötellä kainalokkain ja hieroa toisen jalkoja, jos molemmat kaipaavat omaa tilaa ja ovat ihan tyytyväisiä etäisyyteen. Asioiden ei tarvitse olla huonosti, vaikkei kerran viikossa käytäisi treffeillä tai 2-5 kertaa viikossa harrastettaisi seksiä, kuten keskiverto kansalainen kyselyn mukaan.

Vasta sitten, jos toinen tai molemmat osapuolista kokee jonkin asian ongelmalliseksi tai haluaisi muuttaa jotain, asia on sellainen, johon kannattaa alkaa kiinnittää huomiota. On aivan turha vertailla omaa suhdetta muiden suhteisiin. Saati naistenlehtien julistuksiin.

Omaa suhdetta lasten saannin jälkeen ei liene tarpeellista vertailla siihen, mitä se oli ennen lapsia. Sillä se jos mikä on väistämätöntä, että suhde muuttuu perheellistymisen myötä – ainakin hetkeksi.

Vanha klisee siitä, että pitkä parisuhde ja avioliitto on tahtomista, on oikein paikkaansapitävä.

Alkuhuuma ei kestä ikuisesti, eikä sen jälkeisetkään huumat. Sitten on ihmisen itsensä päätettävä ja katsottava, mitä asioita arvostaa korkeimmalle. Sillä, että tahtoo olla toisen kanssa pääsee aika pitkälle. Silloin haluaa selvittää asiat ja saada homman toimimaan.


Uskon, että suhteessa, aivan kuten muussakin elämässä on vaiheita, mitkä menevät ohi ja mistä on mahdollisuus selvitä. Pienten lasten kanssa on hankalaa pitää parisuhde kukoistamassa, mutta kun nekin perkeleet siitä vähän kasvavat, voi taas koittaa uudenlainen aika.

Ja ajattele sitten kun ne muuttavat pois kotoa: puolisoon voi joutua tutustumaan ihan uusiksi – eikä se välttämättä ole ollenkaan huono juttu.

Huonossa suhteessa ei silti tarvitse olla. Eikä edes ihan ok:ssa, jos ei halua.

Mutta jos yhden neuvon silti antaisin, se olisi puhuminen.

Kuten hyvien ystävienkin kanssa, puhuminen ja avoimuus on hyvä perusta kaikelle. Toinen ei ole ajatustenlukija, eikä voi tietää miltä sinusta tuntuu, ellet kerro. Molempien on kyettävä ilman suojamuureja olemaan avoimia. Asioista ei tule itseään suurempia, kun ne voidaan selvittää.

Toinen ei joudu miettimään ja arvailemaan –ja yleensä sitä myötä suurentelemaan– toisen ajatuksia, kun aina voi luottaa siihen, että toinen kyllä kertoo. Siitä syntyy luottamus koko parisuhteeseen, kun ei tarvitse pelätä.

Sitä kuulee niitä tarinoita, kun yhtäkkiä vaan toinen jätti ja lähti. Sellaisen pelkääminen on kuluttavaa. Pitää voida luottaa, että sitä ennen olisi ollut edes mahdollisuus yrittää käsitellä asioita.

Noh, koska olen selvästi valtava parisuhdeasiantuntija (lol), Valeäiti-Hanne kutsui minut puhumaan myös hänen podcastiinsa aiheesta. Minua kokeneempi parisuhteilija Päivi Nakit ja MUTSI -blogista oli myös mukana.

Vaikka tämä minun postaus menikin yllättävän vakavaksi, tämä podcast-jakso ei kuitenkaan sitä ole. Lempikohtani on tuossa noin 25:00 paikkeilla, kun minä yritän edes hetken olla vakava, mutta Päivin levoton läppä hajoittaa koko pakan. Kuuntele, lupaan, ettet pysty olemaan vakava.

Valeäidin nauhoitukset / Pitkän parisuhteen salaisuus:





Ai mikä se otsikossa luvattu totuus pitkästä parisuhteesta sitten on? Se, ettei ole mitään yhtä totuutta.

2 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Plan International ja Suomen Blogimedia . Tapasin Ugandassa Suzanin, 14-vuotiaana äidiksi tulleen naisen. Huomi...

Kaupallinen yhteistyö: Plan International ja Suomen Blogimedia.

Tapasin Ugandassa Suzanin, 14-vuotiaana äidiksi tulleen naisen. Huomioni kiinnittyi hänen rauhalliseen ja vakavan lempeään olemukseensa heti tavattuamme. Suzan kulki matkassamme kummilasten luona ja kouluissa, ja kolmantena päivänä uskaltauduin kysymään, saisinko kirjoittaa hänestä tänne.

Suzan työskentelee Planin kummikoordinaattorina, on nyt ikäisenäni kuuden lapsen äiti ja tärkeä roolimalli nuorille. Hän tietää, millaista on tulla lapsena äidiksi – ja ennen kaikkea: miten selvitä siitä.

Kuva: Mikko Toivonen/Plan

Suzan tapasi lapsensa isän tämän tullessa vuokralaiseksi heidän taloonsa. Suzan ja mies ihastuivat toisiinsa ja tapailivat toisiaan salaa. Pian Suzan huomasi olevansa raskaana.

Kysyessäni miehen silloista ikää, Suzan ei meinaa itsekään uskoa miehen olleen silloin jo 25-vuotias. Näin jälkikäteen ajateltuna ikäero kuulostaa hänen omaankin korvaansa hurjalta.

Raskausuutisen jälkeen Suzan ja mies päättivät paeta – ja piiloutua.

– Halusimme olla yhdessä ja saada sen lapsen. Tulkoot mitä tahansa, pidättäkööt meidät, ajattelimme.

Perinteisesti Ugandassa nainen ja mies saavat toisensa, kun heidät on esitelty molempien suvuille juhlallisin seremonioin. Se on tärkeä osa hääperinnettä ja sen tekevät kaikki naimisiin menevät parit. Suzan ja hänen miehensä eivät tehneet.

Aivan kuten tuhannet muutkin nuorena äidiksi tulleet, myös Suzan joutui lopettamaan koulun kesken, mutta hänen tapauksessaan vain väliaikaisesti: Suzanilla oli vankka tahto ja aikomus palata opiskelemaan ja hoitaa koulut loppuun.

Aina kuitenkaan pelkkä tahto yksinään ei riitä, kun on nuori ja sylissä lapsi. Myöskään läheisten tuki ei ole aina itsestäänselvää, mutta Suzanin mies oli koko ajan hänen tukenaan ja halusi hänen toteuttavan unelmansa.  Myös Suzanin vanhemmat toivoivat sitä.

– Mieheni tuki minua koulun uudelleen aloittamisessa ja maksoi kaikki koulumaksuni ja -tarvikkeeni.

Suzan valmistui korkeakoulusta pääaineenaan organisaatiotutkimus ja filosofia.


Suzanin ja muiden Planin paikallistyöntekijöiden selässä lukee tyttöjen oikeuksia puolustavia lauseita. Sana yhdenvertaisuus toistuu useissa.

Suzanilla on kuusi lasta, joista neljä ovat tyttöjä. Suurien kattoteemojen lisäksi minua kiinnostaa ihan käytännön asiat, joihin olemme törmänneet matkallamme. Suzanin kanssa on helppo keskustella, enkä malta olla kuulematta hänen ajatuksiaan kaikesta mieleeni juolahtavista asioista. Hän vaikuttaa tyypiltä, jolta on turvallista kysyä.

Olen nähnyt, kuinka Kamulissa tytöt polvistuvat tervehtiessään ja minua kiinnostaa, mitä mieltä Suzan on asiasta. Onko hän esimerkiksi opettanut omille tytöilleen saman tavan?

Suzan kertoo opettaneensa. Kysyessäni, mitä hän ajattelee kyseisestä tavasta, hän alkaa puhua kulttuurista. Pohdin, miksi vain tyttöjen tarvitsee polvistua, mutta poikien ei.

– Pojat ovat pomoja. Heistä kasvatetaan perheen päitä. He ovat korkeammassa asemassa.

En ole aivan varma, onko Suzan itse samaa mieltä asiasta, vai yrittääkö hän vain kertoa, mikä yleinen ajatusmaailma asian suhteen on. Varsinkin maalla polvistumistapaa näkee koko ajan, kun taas kaupungissa vähemmän. Samat naiset saattavat olla polvistumatta kaupungissa, mutta maalla, vaikkapa vieraillessaan isovanhemmillaan, he vielä polvistuvat.

Suzan ja kaikki muut tutustumamme paikalliset puhuvat niin sujuvasti kulttuurin vaikutuksesta kaikkeen, etten aina tiedä, allekirjoittavatko he itsekin perinteen saneleman käytännön. Minun on pakko yrittää kysyä vielä saadakseni selville Suzanin oman mielipiteen.

Kokeeko hän, että polvistumistapa asettaa tytöt eri asemaan poikien kanssa ja onko se hänestä ihan ok?

– Ei tietenkään ole ok! Suzan sanoo jämäkästi. Ei missään nimessä! Tyttöjen pitäisi olla samanarvoisia poikien kanssa. He ansaitsevat saman kohtelun ja oikeudet, hän jatkaa.

On monimutkaista yrittää ymmärtää, miksi opettaa lapsilleen jotain, mihin ei itse usko ja tietää kyseenalaiseksi, mutta se taitaa olla juuri se, mikä saa oivaltamaan, millaisessa murrosvaiheessa Suzan ja koko maa elää.

Aikaisemmassa postauksessani kirjoitin, kuinka työ on hidasta, vaikka tuloksia saavutetaan. Ulkopuolinen ei voi tulla sanelemaan, miten asiat tulee tehdä: muutoksen on lähdettävä lopulta kuitenkin aina yhteisön sisältä.

Kysyessäni Suzanilta, uskooko hän, että polvistumistapa elää vielä vaikkapa 40 vuoden päästä, Suzan on vakuuttunut, ettei.

– Se on silloin jo mennyttä maailmaa. Kuihtuu pois uusien sukupolvien myötä.


Koulutuksen merkitys korostuu entisestään, kun käymme tutustumassa kouluihin. Lasten, jos joidenkin asenteisiin voi vaikuttaa ja yhtäläisen koulutuksen myötä lapset tasa-arvoistuvat. Siksi myös Suzanin silmät alkavat loistaa aina kun hän puhuu koulutuksesta.

– Olen opettanut tytöilleni, että vain koulunkäynnillä on väliä. Unohtakaa kaikki muu niin kauaksi aikaa, kunnes olette valmistuneet. Unohtakaa varsinkin pojat.

Keskustelumme ajautuu seksuaalivalistukseen, joka aikaisemmin Suzanin perheessä on lähinnä ollut sitä, että seksistä voi saada HIV:in tai tulla raskaaksi, ja siihen, kuinka Suzanin heitto poikien unohtamisesta ei ole vitsailua. Hän todella tarkoittaa sitä.

Minkä ikäisenä sitten Suzanin mielestä on hyväksyttävää suoda ajatuksia seurusteluun ja poikiin?

– Noin 26-vuotiaana. Kun kaikki koulut on käyty.

Suzanin kanta on tiukka. Kenties hänen omien kokemuksiensa vuoksi.

– Pitää keskittyä olennaiseen. Ei saa antaa muiden asioiden häiritä. Se on suoraan pois koulunkäynnistä.

Jään väistämättä miettimään, että jos pojat kiinnostavat ennen pitkää kaikesta huolimatta, voisiko nuorille puhua myös ehkäisystä? Mutta aika ei ole ehkä ihan kypsä vielä sille. Ehkä on ensin fokusoitava yksioikoisesti yhteen asiaan, voidakseen myöhemmin laajentaa muihin.

Ja juuri nyt koulutus on kaikkein tärkein: se vaikuttaa lopulta kaikkeen muuhunkin, aina köyhyydestä tasa-arvoon ja varhaisista avioliitoista lapsiäitiyteen.

Myöhemmin mietin vielä ehkäisyasiaa ja kyseenalaistan omat ajatukseni. Onko maaseudulla köyhissä oloissa edes mahdollisuutta minkäänlaiseen ehkäisyyn? Mistä saada rahaa sellaiseen, kun rahaa ei ole käyttää muuhunkaan?

Omat ajatukset tulee haastettua matkan aikana useasti. On helppoa ajatella itselleen itsestäänselvien asioiden olevan ratkaisuja kaikkeen ja samassa huomata, että ne saattavat olla muista syistä mahdottomia juuri siellä.


Palaamme takaisin Suzanin omaan tarinaan. Kysyessäni Suzanilta, mitä hän ajattelee kaikesta nyt, hän sanoo olevansa ylpeä saavutuksistaan.

Suzanin omat lapset ovat 21, 19, 15, 13, 11 ja 9 vuotta.  Kaikki lapset käyvät koulua. Kolme vanhinta ja toiseksi nuorin lapsi ovat tyttöjä. Suzan kokee suurta onnistumista ja iloa siitä, että hänen lapsensa opiskelevat. Hänen opetuksensa on mennyt perille ja vanhimmat lapset ovat jo korkeakoulussa.

Koulutettujen äitien lapset tutkitusti kouluttautuvat myös itse.


Jos Suzannen pitäisi antaa yksi neuvo lapsille ja nuorille, se olisi: Päättäväisyys on tie menestykseen.

– Jos ei ole päättäväinen, ei voi menestyä. Vaikka saisi miehensä tai kenen tahansa tuen, ilman omaa tahtoa ei saavuta mitään. On keskityttävä täysillä siihen tavoitteeseen, minkä on itselleen asettanut.

Koulutus luo nuorille valinnanvapautta ja siksi Suzanin yksi tärkeimmistä viesteistä nuorille on, että myös äidiksi tulon jälkeen on mahdollisuus kouluttautua.

Ja se tekee Suzanista roolimallin.


***

Suzanin kaltaiset Plan Internationalin koulutetut työntekijät ja vapaaehtoiset toimivat yhteisöissä tarjoten tukea ja konkreettista apua, kuten terveydenhoitoa, varhaiskasvatusta ja koulutusta, nuorille äideille ja heidän lapsilleen. Suzan on aloittanut Planin vapaaehtoisena työntekijänä ja sittemmin palkattu kokoaikaiseksi työntekijäksi.

Plan työskentelee tyttöjen koulutuksen puolesta ja jakaa tietoa ehkäisystä ja seksuaaliterveydestä niin nuorille kuin heidän vanhemmilleen muun muassa ehkäistäkseen liian varhaisia raskauksia, sekä kouluttaa nuoria ja tukee nuorten ryhmiä, jotka toimivat yhteisössään haitallisia perinteitä vastaan ja tyttöjen ja poikien tasa-vertaisen aseman edistämiseksi.

Hieno esimerkki tällaisesta työstä on esimerkiksi Health Club.

Lue kirjoittamani juttu, jossa syvennytään enemmän Planin työhön ja miten se vaikuttaa:
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia

Matkamme aikana saimme paljon Instagram-tiliemme puolella viestejä innokuudesta alkaa kummiksi. Se käy helposti täällä.

Lue myös:
Hyvää tasa-arvon päivään – ja ensitunnelmat Ugandasta
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Matka Ugandaan
Neljä yötä matkaan

3 kommenttia

On tärkeää pysyä aallon harjalla ja niin sanotusti ajassa kiinni , jos tiedätte mistä puhun. Varsinkin näin vaikuttajana on todella tärkeä...

On tärkeää pysyä aallon harjalla ja niin sanotusti ajassa kiinni, jos tiedätte mistä puhun. Varsinkin näin vaikuttajana on todella tärkeää pyrkiä tekemään kaikkea vaikuttavaa, kuten muutkin kaltaisensa vaikuttajat.

Viime vuosina bloggaamisen jatkoilmiöksi on tullut kirjojen kirjoittaminen. Useat, tai jokseenkin kaikki bloggaavat ystäväni ja muutkin bloggaavat henkilöt ovat kirjoittaneet kirjat, mikä on tietysti pelkästään hienoa. Miksei jatkojalostaisi jo todistetusti kiinnostavaa sisältöä eteenpäin ja laittaisi sitä kansien väliin.

Itsekin vähän harkitsin, mutta mitkään kustantamot (1kpl) eivät kiinnostuneet useista ideoistani (1kpl). Ilmeisesti pissa- ja kakkajutut eivät toimi niin hyvin paperilla – PAITSI TIETTY VESSAPAPERILLA, HA HA HA.

Onneksi uudeksi ilmiöksi on noussut podcastit, nuo internetiin lähetetyt äänitiedostot. Niitä onkin nyt enenevissä määrin yksi jos toinenkin bloggaaja alkanut tehdä, mikä niin ikään on minusta varsin hienoa!

Podcastit ovat nousseet jo jopa niin suureksi ilmiöksi, että –aivan kuten aikanaan blogienkin kohdalla– myös ne ovat ennättäneet herättää joissain ns. oikeissa toimittajissa, ellei nyt raivoa, ainakin halveksuntaa. Että tulevat tänne tekemään ilman koulutusta sisältöä internetiin ja vievät meidän mainosrahat.

No, oikeasti ei kukaan ole sanonut noin, mutta eihän meidän bloggaajien sellaisesta faktojen tarkistuksista tarvitse välittää, kun eihän me mitään toimittajia olla!

Jaa, nyt en kyllä muista mihin olin tulossa, kun lähti niin laukalle taas tämä.

Niin, ai niin! Mutta siis niin tapahtui, että eräänä päivänä minuun otettiin yhteyttä eräästä nimeltä mainitsemattomasta isosta mediayhtiöstä (Nelonen Media) ja kysyttiin, kiinnostaisiko minua tehdä oma podcast-sarja! Koska olen kuolematon opportunisti ja kertakaikkiaan rakastan omaa ääntäni ja juttujani, päätin tietysti tarttua tarjoukseen ja aloittaa oman podcastini.

Ensimmäiset jaksot kuulette jo ihan lähiviikkoina, joten stay tuned, kuten meillä ääniohjelmapiireissä on tavattu sanoa.



Ja siis tämä ei ollut aprillipila.


...vai oliko? 

(ei ollut.)

...vai oliko?

(ei.)

4 kommenttia

Hae