Tietoa mainostajalle ›

Joskus tämä vähän ns. vi**ttaa

15.5.2018

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyn...

Olen juuri nyt, juuri tällä istumalla ihan helvetin loppu. Sain eilen itsestän sellaista irti, että siivosin valtavat, koko kevään kerääntyneet kasat makkarista. Sellaiset puoliksi vielä matkalaukussa ja puoliksi lattialla pyörineet rutjut. Sellaisia kertyy, kun matkailee kovasti. Tai siis kun ei siivoa jälkiään.

Kuopus muuten sattui huoneeseen, kun olin saanut rankan rupeamani päätökseen: "Äiti, miks teijän huoneessa on noin siistiä?" kysyi pöllämystyneenä.

Niinpä, niin epänormaalia oli se näky.

Illalla vaihdoin vielä lakanat, jotta maksimoisin makuuhuoneen seesteisen siistin olemuksen. Oikein uudet lakanat pesin, kuivasin kevättuulessa ja asettelin vuoteeseen. Ihanan kesäiset, ajattelin.

Aamulla koira pyyhki perseensä sekä lakanaan, että tyynyliinaan.


Siinä hetkessä mieleeni iskeytyi, kuinka vitun paskaa kaikki on. Kirjaimellisesti. Täällä mikään ei lopu tekemällä. Ei saatana mikään. Elämä on oravanpyörä ja koirat ja lapset ja kaikki täällä vain minun mielenrauhaani ja lakanoitani sotkemassa.

Elämä tuntuu jatkuvalta puurtamiselta, eikä koskaan, koskaan, tule hetkeä, jolloin voisi vain ihailla tekosiaan. Nojata taakse ja katsoa, että tämän minä tein, nyt se on siinä. Ei. Ei saatana, kun kohta on jo pissat lattialla, mehu kaatunut tai paskaa tyynyssä.

Äsken vaihtelin vaihteeksi taas pesemiäni lakanoita sänkyyn ja mietin, että muistanko edes aikaa, kun asiat pysyivät edes hetken niin, kuten olin ne kolme minuuttia sitten laittanut. Että miltähän tuntui tulla kotiin töistä ja kaikki olivat edelleen niillä sijoillaan kuin lähtiessä.

Että muistanko vielä, kun pyykkiä tarvitsi pestä vain ehkä kerran kahdessa viikossa ja tiskit tiskattiin käsin heti syötyä – sen yhden lautasen ja yhden lasin verran. Kukaan ei siirrellyt keittiön kaapeista kattiloita sohvalle tai kävellyt hiekkaisilla kengillä keskelle olohuonetta. Ei kilistellyt ruokakuppia (koira) heti, kun olit istunut alas vasta pilkottuasi perunat lapsille, eikä levittänyt muroja pöydälle (lapsi).

Ja mikä tärkeintä: KUKAAN EI PYYHKINYT PERSETTÄ TYYNYYSI.

Joo, ni en taida edes muistaa, millaista se on ollut. Se sellainen aika.

En tietenkään vaihtaisi mitään pois, mutta kyllähän tämä vähän ns. vituttaa välillä.


Lue myös:
Pakkopullia, joita mää en nyt just jaksa
Missä vaiheessa on ihan OK luovuttaa?
Miten pakkopullat ja metatyöt jakaantuvat? 

You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Päivänä eräänä tässä helteillä annoimme 11kk pojan ottaa ilmakylpyä. Ensimmäiseksi poika pissi jaloilleni kun olin ruokapöydässä. Ajateltiin,että nyt voi varmaan antaa olla ilman vaippaa pidempään, koska pisu tuli jo. (Virhe) Hetken päästä mies huusi olohuoneesta, että poika kakkasi matolle. Kylmän rauhallisesti wetwipesit kouraan ja pyyhkimään mattoa. En edes hermostunut (yllätys) koska tää on vaan niin tätä. Olen luovuttanut, koti ei koskaan enää ole sellainen kuin se ennen lapsia oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaargh, haha voi ei! Joo, niinhän tää on. Tämmöstä.

      Poista
  2. Asiahan on sillä tavalla että jos käyttää kaiken aikansa vain asioiden paikalleen viemiseen ja kodin siivoamiseen, niin meillä on illalla siistiä lasten mentyä nukkumaan. Mutta kas, minä kun haluan lukea lehtiä, maata sohvalla, pelata lasten kanssa, lenkkeilyttää koiraa ja ihan olla vaan. Ja siksi meillä asuu kaaos. Oon mä vähän miettinyt sitäkin että olenko epäonnistunut lasten kasvattamisessa kun niiden panos siivoamiseen on minimaalinen. Ei meillä edes asioita viedä ruoan jälkeen pöydästä tiskipöydälle. Ei kukaan vie. Huoh.

    VastaaPoista
  3. Juuri noin!! Mikä ihme tabu siinä on, että jos on perheellinen, ei saisi missään nimessä sanoa, että välillä vituttaa ja väsyttää aika rankastikin? Ei se tarkoita, että vaihtaisi osaansa toiseen, se on elämää. Viimeksi eilen huusin itkusilmin, että voi kun joku tulisi ja räjäyttäisi tämän kotimme tyhjäksi kaikesta ja sitten jokaisin saisi tuoda vain välttämättömimmän takaisin. Ehkä sitten ei olisi koko aikaa yhtä kaaosta?

    VastaaPoista
  4. Mä join kolmikkoni kanssa syksyllä yksin ja siitä asti olen ruvennut kouluttamaan heitä auttamaan mua - huonolla menestyksellä. Kaikkeni olen kokeillut "äiti ei jaksa yksinään hoitaa kaikkea" niin itkemisestä, maanittelusta, porkkanoista ja raivoamisesta. Niitä ei vaan kiinnosta. Esikoinen lupasi auttaa eilen puutarhapöydän pesemisessä ja veti painepesurilla siihen pari reikää. Näköjään uudessa terassissakin jälkiä. Kolmeveen opetin käymään puskapissalla, nyt käy puskakakallakin - omalla pihalla. Pahimmat roinat kerään itse viimeiseksi illalla, kun koko porukka on saatu nukkumaan. Siihen asti vaan komennan ja komennan.

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki