Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Nykyajan isovanhemmat – mikä mättää?

23.5.2018

Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista. Ei olla last...

Googlaamalla "nykyajan isovanhemmat", löytyy roppakaupalla purnausta omista vanhemmista, eli lasten isovanhemmista.

Ei olla lastenlasten kanssa, ei auteta tuoreita vanhempia, ollaan liian itsekeskeisiä, tai sitten vastaavasti puututaan liikaa, eikä anneta elää omaa elämää.

Lisäksi isovanhemmuussuhteita taakoittaa muut, henkiset ongelmat ja käsittelemättömät asiat, sekä tietysti mielenterveysasiat ja sukupolvelleen ominaisesti päihdeongelmat.

Olen pohtinut aika paljonkin, mistä tämä sukupolvien välinen kuilu johtuu. Miksi ollaan tyytymättömiä omiin vanhempiimme ja mistä tulehtuneet välit voisivat johtua?

Kai aina ollaan vähän nahisteltu omien vanhempien kanssa, mutta ennen vaietuksi tulleet välit ovat nykyään asioita, joista ei enää haluttaisi vaieta. Mieluummin haluttaisiin selvittää välit ja jollei se onnistu, mietitään olisiko aika luovuttaa? Kannattaako jatkaa mitään ihmissuhdetta, jos se on vain pään hakkamista seinään?

Sukupolveamme sanotaan terapiasukupolveksi. Ongelmia ei enää hävetä kuten ennen vanhaan, vaan ne halutaan hoitaa kuntoon. Suurempi juttu on se, ettei asiaa edes yritetä hoitaa, kuin se että siihen tartutaan, vaikka se tarkoittaisikin ammattiapua. Nykyään joka toinen on käynyt elämänsä aikana terapiassa – mikä ei kuulkaa ole ollenkaan huono juttu.

Mutta sehän me terapiasukupolvi jo tiedettiinkin.

Siinä missä sota-ajan vanhemmat ovat sairastuttaneet omat lapsensa, heidän jälkeinen sukupolvi on sairastuttanut meidät. Vaikka oire voi muuttaa muotoaan, ja usein muutaakin, se periytyy tavalla tai toisella. Sellaista me emme taas halua jatkaa enää omiin lapsiimme.

Katsomme herkemmin peiliin ja tutkailemme itseämme ja käytöstämme. Emme lakaise maton alle, vaan pyrimme kehittymään.

Tämä siis reippaana yleistyksenä kun katsotaan suurta joukkoa ja kokonaisia sukupolvia. Eihän tämäkään kaikkiin päde, kuten ei edellä mainitut asiat isovanhemmistakaan.

Kuten aiemmassa isovanhemmuutta koskevassa postauksessanikin kirjoitin, joskus voi olla aika laittaa stoppi asialle, jos kaikki kanssakäyminen kiertää kehää, eikä joku osapuolista ole valmis käsittelemään yhtään asiaa. Ja niin ilmeisen moni on jo tehnyt.

Sanotaan siis, että meidän sukupolvemme haluaa katkaista sukupolvelta toiselle periytyvän kierteen. Hoidamme itseämme, ihan jo itsemme vuoksi, mutta myös koska joskushan kierteen on loputtava. Haitalliset käyttäytymismallit katkaistava ja pyrittävä vierittämistä enää seuraavalle polvelle.

Voisiko siis tyytymättömyden osasyynä olla, että kun sukupolvemme näkee itsemme hoitamisessa ja omien demoniensa selättämiseen vaivaa, emme jaksa enää a) ottaa vastaan muiden, varsinkaan vanhempiemme paskaa ja b) ymmärtää, miksei edellisetkin sukupolvet voisivat tehdä sitä?

Noh, tämä on vain yksi spekulaatioista ja oikeasti syitä etääntymiseen on monia.

Mutta ei meidänkään sukupolvi täydellinen ole. Myös isovanhemmat kokevat tulleensa epäarvostetuksi. Pidetään vain lastenlikkoina ja vain tarvittaessa hätiin kutsuttavina piikoina. Sekin on tietysti harmi, ja aivan kuten muissakin ihmissuhteissa molemminpuolinen arvostus on tärkeää. Suuntaan ja toiseen.

PALJON lisää näkemyksiä isovanhemmuusaiheesta viikon podcast-jaksossani. Siellä koitetaan keskustalla ja ymmärtää molemminpuolisesti, mikä mättää suhteissa sukupolvemme vanhempiin ja lasten isovanhempiin.

Maiju ja Jukka kertoo myös omista hyvistä suhteistaan lasten isovanhempiin, että ei me vain negistellä!

Varoitus: Lopussa vielä minun monologini edesmenneelle isälleni. Mulla homma vähän hajoaa, mutta sellaista tämä elämä on!



Lue myös:
Vahvat äidit, mahtavat muijat
Vanhemmuuskin on ihmissuhde


You Might Also Like

0 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki