Maaliskuussa pääsin elämäni matkalle Ugandaan. Tiukka kolmen täyden perilläolopäivän rutistus oli työtä aamusarastuksesta iltahämärään. Enkä vaihtaisi mitään pois.

Ennen matkaamme aloitimme Suomessa keräyksen, jossa keräsimme varoja koulukirjoihin Kamuliin. Iloiseksi yllätykseksemme todella moni teistä minun, Hannen ja Sadun lukijoista lähti innolla mukaan ja me saimme kerättyä varoja yli 2000 euroa.

Se tarkoitti käytännössä sitä, että saimme ostettua 1000 koulukirjaa, noin 400 vihkoa ja kynää, sekä värikyniä, kumeja ja terottimia, ja lisäksi vielä bonuksena koululle ihka ensimmäiset hyppynarut ja jalkapallot.


Heti Kampalaan päästyämme aloitimme palaverilla Planin Ugandan työntekijöiden kanssa. Alunperin matkamme piti olla yksinomaan tutustumismatka Planin työhön, jotta osaamme kertoa, mitä oikeasti, käytännössä, vaikkapa kummien rahoittama työ paikan päällä on, mutta halusimme tehdä sen lisäksi vähän muutakin.

Suomen päässä palaveeratessamme meille nousi halu tehdä jokin konkreettinen juttu vierailumme aikana. Plan selvitteli, minkälaista jeesiä vierailemassamme koulussa tarvitaan ja saimme heti kirkkaan vastauksen Planin Ugandan työntekijöiltä: Koulukirjoja!

Koulussa ei ole ollut vielä yhtäkään omaa kirjaa ja opettajatkin olivat lainanneet muualta opetuksensa tueksi kirjoja.


Saavuttuamme maanantai-iltana Kampalaan, tapasimme heti Planin paikallistyöntekijöitä ja palaveerasimme seuraavien päivien kulusta. Kerroimme, että olemme saaneet kerättyä pari tonnia Suomesta rahaa, jolloin Planin Jessica silmät kirkastuen totesi päättäväisesti "we should spend it all".

Olimme asiasta absoluuttisen samaa mieltä ja jo samana iltana otimme yhteyttä koulukirjakustantamon omistajaan, joka keräsi meille heti kymmeniä laatikollisia oppikirjoja valittavaksi sekä esikoulun, että alakoulun tarpeisiin.

Yhdeltätoista illalla Planin Jessica ja Lucky, Planin Sponsorship & Program Assistant, olivat valinneet tuhat kirjaa, meidän assaroidessa lähinnä kirjojen siirtelyssä ja järjestelyssä. Kannoimme porukalla laatikot valmiiksi autoihin, jotka starttasivat heti seuraavana aamuna seitsemältä.


Kampalasta Kamulin maaseudulle kohdekouluumme matkaa oli nelisen tuntia, minkä aikana ylitimme mm. Niilin alkulähteen. Päivät koostuivat pitkälti pitkien välimatkojen vuoksi autossa istumisesta. Auton ikkunasta saimme aina pikakatsauksia Ugandasta.

Ajellessamme pitkin Kampalaa ja Kamulia näimme kaupunkien hullun ruuhkaiset tiet, täyteen pakatut pakut, värikkäät talot, maaseudun punahiekkaiset, pöllyävät ja muhkuraiset hiekkatiet (kutsutaan Luckun mukaan myös afrikkalaiseksi hieronnaksi), tuhansia itsetehdyistä tiileistä rakennettuja taloja ja lie'asta kiinni olevat pihan eläimet. Puhumattakaan luonnon vehreydestä ja kauneudesta.

Ajomatkat meni kuin siivillä, kun takapenkin muijat olivat nenä kiinni ikkunassa kaiken uuden äärellä.

Yksi ikimuistettava kokemus oli, kun pysähdyimme hiekkatien varteen lounastauolle keskelle ei mitään ja söimme lounaat pinkin lava-automme lavalla. Palmumuiden katveessa, tuulen suhinassa. Takana oli pari päivää intensiivistä olemista ja tärkeitä kohtaamisia, ja se lounas, juuri siinä hetkessä, juuri siellä, on jäänyt vahvana mieleen. Sitä ajatellessa tulee valtava ikävä ja kaipuu takaisin Kamuliin.


Ensimmäisenä aamuna kävimme ostamassa porukalla vihkot ja muut tarpeet, mitkä toimitimme koululle. Samalla ostimme omilla varoillamme kummiperheillemme perustarpeita aina jauhoista hygienaiatarvikkeisiin. Kaikissa ostoksissa meitä ohjeisti Planin paikallistyöntekijät, jotta ostokset ovat kaikin puolin tilanteeseen sopivia.

Päästyämme koululle saimme nähdä ja kokea itse, miten Plan tekee työtään ihan käytännön tasolla. Eron huomasi varsinkin Kamulin maaseudun koulussa, jossa Plan on vaikuttanut vasta vuoden, verrattuna Kamulin ytimessä sijaitsevaan kouluun, jossa Plan on ehtinyt jo tehdä työtä neljä vuotta.

Katso matkastamme ja koulutarvikekeräyksestämme tehty video:



Tiedotus- ja koulutustyön lisäksi asioihin vaikutetaan ihan käytännön tasolla. Esimerkiksi keskustan koulussa oli juuri valmistunut tuliterät vessat, joissa tyttöjen on hyvä ja turvallista vaihtaa kuukautissuojiaan.

Systeemiä oltiin hiottu käytännön kannalta huomattavasti entistä suotuisammaksi, mikä itsessään jo on iso apu tytöille. Jokainen kuukautiset kokenut tietää, että mieluummin sitä itsekin vaihtaa kuukautissuojansa ovellisessa vessassa, kuin missä sattuu muualla. Uusien vessojen myötä hygienia- ja yksityisyysasiat helpottuvat. Ihan jo se, että tytöille on omat vessat, auttaa tyttöjä. Vessoihin oli tehty myös invavessa, jollaista ei ennen ollut ollenkaan.

Kuukautiset ylipäätään on asia, mikä usein saattaa lopettaa koko tytön koulutaipaleen. Joskus tytöt ei edes tiedä, mitkä kuukautiset ovat ja saattavat säikähtää niitä. Kaikki sellainen saa tytön helposti jättämään koulutaipaleensa kesken.

Tytöt itse kertoivat, että he usein pelkäävät, että muut kiusaavat heitä, jos vaikkapa ohivuotoja tulee ja muut huomaavat sen. Siksi myös kuukautissuojien puute vaikeuttaa tyttöjen oloja.

Koulutuksen myötä tabu kuukautisista on saatu pois. Kouluun oli kehitetty myös kuukautissuojatyöpaja, Health Club, jossa nuoret valmistavat itse kestosuojia.

Yksi hienoimmista ja hyvin edistyksellisistä jutuista Kamulin keskustan koulussa oli, että kuukautissuojatyöpajassa oli myös vapaaehtoisina poikia. Se, jos mikä vähentää tabuja kuukautisia kohtaan!


Health Clubin opettaja myös kertoi, että joskus aiemmin kouluissa jaettiin kyllä kertakäyttöisiä kuukautissuojia, mutta kuukautistista ei muutoin puhuttu nuorille tai nuoria ei opetettu kuukautissuojien käytössä. Kävikin niin, että osa tytöistä oli käyttänyt samaa kertakäyttösuojaa vaihtamatta sitä ollenkaan, eikä minun liene tarpeellista kertoa kuinka siinä käy.

Kukaan ei ollut kertonut nuorille, miten kannattaisi toimia. Kotona ei usein puhuta tällaisista asioista ja siksi kokonaisvaltaista työtä tarvitaan. Koulu on merkittävässä asemassa lasten elämässä, eikä vain matematiikan tai äidinkielen opintojen vuoksi.


Muita konkreettisia juttuja, joita Plan kohteissa tekee, on kaikkea pulpettimien hommaamisesta koulutarvikkeisiin ja kouluasuihin. Kaivojen rakentamista maaseudulle, jossa välimatkat on pitkiä, sekä polkupyörien antamista perheille, jotta lapset pääsevät vikkelämmin ja turvallisemmin taittamaan pitkiäkin koulumatkoja.

Planin työntekijät myös todella vierailevat perheiden luona. Kaikki kummilastemme perheet, joissa mekin kävimme, olivat työntekijöille entuudestaan tuttuja.

Perheiden ja lasten tunteminen ja hyvät keskinäiset välit ovat avainasemassa, jos vaikka joskus alkaa näyttää siltä, että tyttö on jostain syystä lopettamassa koulua tai on ollut pitkään pois. Tällöin Planin paikallistyöntekijät piipahtavat lapset kotona ja selvittelevät tilannetta.

Joskus tyttöä ollaan saattamassa naimisiin tai tyttö on tullut raskaaksi. Planin työntekijöiden ja koulun avustuksella koitetaan selvittää, miten tyttö saataisi jatkamaan opintojaan ja auttaa häntä kaikin tavoin siinä.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, koulun jatkaminen ja sen loppuun saattaminen on äärimmäisen tärkeää. Se vaikuttaa merkittävästi tyttöön itseensä, mutta myös hänen mahdollisiin tuleviin lapsiinsa. Koulutetut tytöt ovat itsenäisempiä, heillä on mahdollisuus vaikuttaa enemmän tulevaisuuteensa ja he pitävät myös omat lapsensa pidempään koulussa.

Plan myös kouluttaa oman henkilökuntansa lisäksi opettajia kaikkeen tyttöjen oikeuksia ajavan asian edistämiseen. Puhutaan varhaisista avioliitoista, ehkäisystä ja seksuaaliterveydestä, tyttöjen ja lasten oikeudesta koskemattomuuteen, väkivallattomasta opetuksesta ja kaikesta sellaisesta, mikä vaikuttaa tyttöjen epätasa-arvoiseen asemaan.

Huomionarvoista oli, kuinka eri kehitysvaheissa kaksi koulua tässäkin olivat. Sen lisäksi, että neljä vuotta Planin tukemassa koulussa oli jo pulpetit, kunnon vessat ja Health Clubit – kun maaseudun kouluissa istuttiin matoilla ja saatiin vasta ensimmäiset koulukirjat –, kaupungin koulun henkilökunta oli huomattavasti edistyksellisempää myös ihan kaikessa ajattelussaan tasa-arvoisuuden kannalta.

Tarvitaan sekä kouluksellista työtä että materia-apua.

Oli siis todella hyvä nähdä omin silmin näiden kahden koulun ero. Se havainnollisti hyvin konkreettisesti, miten asiat etenevät Planin tuella. Kolme vuotta eroa ja kaikki, ihan kaikki, oli jo silmin nähden kehittynyt.


Mitä tulee kummiuteen tai muuhun lahjoittamiseen ja siihen miten rahoja käytetään, Planin kulurakenne jakautuu siten, että 72 prosenttia menee ohjelmatyöhön ja 28 prosenttia muihin kuluihin.

Usein ihmetellään, mitä ne muut kulut sitten ovat. Ne ovat uusien tukijoiden hankkimiseen käytettyä rahaa, hallintoa ja tietoteknologiaa, sekä tietysti palkkaa Planin työntekijöille.

Minulta kysyttiin joskus, miksei hommaa voisi pyörittää vapaaehtoistyönä, mutta jokainen ymmärtänee, ettei tällaista, näin valtavaa panostusta vaativaa työtä kertakaikkiaan pyöritetä pelkällä vapaaehtoistoiminnalla, vaikka vapaaehtoisia toki mukana myös on. Silti pelkät satunnaiset panostukset siellä ja toiset täällä eivät riitä, vaan vaaditaan täyspäiväistä sitoutumista ja pitkäaikaisuutta.

Kellään ihmisellä, tai ainakaan näin suurella joukolla ihmisiä, mikä näin valtavan ja laajalti toimivan organisaation pyörittämiseen vaaditaan, ei ole mahdollisuutta sitoutua tekemään täysiä päiviä työtä ilmaiseksi, sillä heidän, kuten sinun ja minunkin, on saatava jostain elantonsa.

Vai tekisitkö sinä ensin palkkatöitä kahdeksan tuntia päivässä noin niin kuin elääksesi ja menisit sitten päivätyön päätteeksi jatkamaan vapaaehtoistyötä toiset kahdeksan tuntia?

Kun siis ajattelee kulurakennetta, 72 prosenttia on todella hyvä määrä, mikä menee suoraan ohjelmatyöhön. Silti Planilla on aikomus kasvattaa sitä vielä entisestään.

Joten jos kummius tai lahjoitus kiinnostaa, ei nyt ainakaan tarvitse pelätä, että lahjottaisit turhaan rahaa. Apu todella menee perille, asiat kehittyvät ja se on oikeasti merkittävä asia kummilapsille ja koko yhteisölle.


Kummilapsi on yhteisölleen tärkeä ja oli mahtava huomata kouluissa, kuinka ilolla koko luokka kertoi kummilapsiudestaan tai ystävän kummilapsiudesta. Lapset tietävät, kuinka yhden kummius on hyväksi koko porukalle.

Oma kummilapseni oli sairastunut tuhkarokkoon, joten emme päässeet tapaamaan häntä kunnolla. Paranemaan päin olleen kummilapseni näimme pikaisesti kaukaa, mutta varsinaista kohtaamista ei tällä kertaa tapahtunut. Vilkuttelimme ja hymyilimme toisillemme etäältä, ja kaukaisesta kohtaamisesta huolimatta jäi ihan hyvä mieli. Toivottavasti myös kummilapselleni.

Pääsin kuitenkin mukaan Hannen ja Satun perheiden vierailulle, jotka olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine keskusteluinemme perheiden kanssa.

Kurkkaa Hannen kummiudesta ja kummilapsen perheen tapaamisesta ihana video:



Matkan aikana saimme jo useita viestejä, kuinka hieman varauksellisestikin suhtautuneet seuraajamme olivat innostuneet alkamaan kummiksi Ugandaan tai muihin maihin. Instagramissa meidän stoorejamme seuranneet laittelivat paljon viestejä, kuinka mielenkiintoista oli seurata matkaamme ja päästä virtuaalisesti mukaan reissuun.

Se tuntui, ja tuntuu, todella hyvältä. Matkallamme todella oli merkitystä.

Kooste reissustamme on löydettävissä Instagram-profiilini tarinoiden kohokohdista ja seuraajiemme lähettämiin kysymyksiin taas vastailimme Planin Instagram-stoorissa. Nekin löytyvät vielä Planin tililtä!

Ugandan osuudesta puuttuu vielä 37 kummia! Mites jos hoidettaisiin tämä nyt yhdessä kuntoon?

Vastaavaa muutosta on mahdollista tehdä muuallakin kummien tuella, joten mikä tahansa muukin maa on aivan yhtä tärkeä!

Mikäli kummiuteen sitoutuminen vielä mietityttää, kertalahjoituskin on arvokasta ja hyvä tapa tukea pienellä panostuksella!

Täältä löydät KAIKKI meidän kolmen aiheesta kirjoittamamme jutut!

Lue myös:
Tyttöjen oikeuksia tukevan ajattelutavan edistäminen on hidasta, mutta tuottaa tuloksia
Hyvää tasa-arvon päivään – ja ensitunnelmat Ugandasta
Tyttöjen oikeuksien tukija
Kummius ja ensimmäiset terveiset Ugandaan
Matka Ugandaan
Neljä yötä matkaan