Kyllä se on niin, että ihmisen on hyvä, kun sillä on tekemistä. Olemisen sietämätön keveys, ja muuta sellaista, tiedättehän.

Aina kesän kynnyksellä minussa herää jokin maaninen työnarkomaani. Koen oloni äärimmäisen tuotteliaaksi, mutta samaan aikaan koko työrintamalla juuri rauhoittuu. Turhaudun. Sormet syyhyävät ja ideat tursuilevat.

Silloin tuntuu, että koko pääni olisi jossain ummetuksen kaltaisessa tilassa, kun mitään ei saa ulos. Ideat särkevät päätä ja tuntuu, että ne pitää saada johonkin näkyväksi tuotokseksi. Ja siis nyt en puhu enää paskasta, vaikka ummetusmielikuvilla tuossa leikittelinkin.

Haluan nämä jäsennellyt, ja vähän jäsentymättömätkin, ajatukset, sekä kaiken sisälläni kuplivan energian tuottamaan jotain, kehittymään joksikin ja rakentumaan joksikin valmiiksi.

Tänään sitten tuijottelin ikkunasta ulos ja mietin mitä seuraavaksi tekisi. Aloin kirjoittaa kirjaa. Ei minulla kustannusopimusta ole, mutta saa kai sitä kirjan kirjoittaa ilmankin. Kirjoitin heti siltä istumalta muutaman sivun ja koin hetkellistä tyydytyksen tunnetta.

Toissaviikolla aloitin tiukan fitness-elämän. Tai siis lasketaanko se fitness-elämäksi, jos vaan syö niin kuin fitness-elämässä kuvittelee syötävän? Koska en minä sillä lailla mitään rautaa ole kuitenkaan pumpannut, vai mitä ne nyt tekevätkään.

"Mitä siihen sun fitness-ruokavalioon nyt sitten kuuluu?" kysyi kaveri. "No siis, en vaan syö enää mitään", vastasin.

Oikeasti olen syönyt kuten Jutta Gustafsberg konsanaan, eli protskui ja rehui. Tunsin oloni jo tosi timmiksi – olinhan sentään elänyt uutta elämääni jo melkein kaksi viikkoa –, kunnes tuli veljeni nelikymppiset ja join itseni turvoksiin.

Tavallaan täysin yhtä tyhjän kanssa tämäkin eletty fitness-elämäni, jos kaiken aikaansaamansa pystyy kerralla kumoamaan kunnon känneillä.

Nyt taas turvottaa ja vituttaa.

Eilen kävin yhtäkkiä illalla ostamassa kaksi isoa viherkasvia. Ilmeisesti kodistamme, ja varsinkin elämästäni, puuttui kaksi isoa viherkasvia.

Oikeasti se johtui siitä, että kaveri on juuri saanut valmiiksi oman ison talonsa ja muutti sinne vasta. Olen katsellut sen tekemisiä ja tuli sellainen olo, että minäkin haluan tehdä jotain tuollaista: Aikuismaista ja pysyvää.

Viherasvit edustakoot sitä.

"Ne niin kuolee meillä hetkessä", lausui aviomieheni.

Mitä sekin mistään tietää. Se ei ole eläissään edes kirjoittanut aloittanut yhtäkään kirjaa.


Huomenna onneksi lähden työmatkalle. Loppuu edes hetkeksi tämä sekoilu.


Lue myös:
Kesä: Odotukset vs. todellisuus
Vähän ns. omaa aikaa perhetapahtumassa
Kiusallinen hiljaisuus – ja kuinka tehdä siitä vieläkin kiusallisempi