Tiettekö mitä? Nyt se on kuulkaa kohta loppu: minun vanhempainvapaani! 

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!

Jep. Siltä se nyt tuntuu. Vauva ei ole vielä vasta kuin pian yhdeksänkuinen ja nyt periaatteessa alkaisi työt ja vauvan päivähoito! Ei ei ei! En halua irtautua vielä vauvasta! Hän on niin... vauva vielä.

Ollaan siis samassa tilanteessa kuin kaksi vuotta sitten, eli että mitäs sitten. 

Kaksi vuotta sitten pelotti ihan kamalasti alkaa hoitovapaalle, koska ei ollut vielä tietoa miten me voitaisiin pärjätä ilman minun päiväduunini palkkaa. Muitakin sekavia tunteita siinä käsiteltiin.

Viime kerrasta rohkaistuneena tämän hoitovapaa aloittaminen ei pelottanut enää niin paljoa. Tiedämme jo miten handlaamme talouden, koska ollaan harjoiteltu sitä jo esikoisen hoitovapaalla. Itse asiassa olin niin tottunut pienempiin tuloihini, että kun äitiysloma alkoi, olin hetken ihan että whaaaaaaaaat, mitä tämä kaikki tililleni tupsahteleva raha on! Koska siis puhutaanhan nyt jostain miljoonista öbaut.

Vanhempainvapaani jälkeen olen virallisesti kesä- ja talvilomalla ja sitten niiden jälkeen alkaa hoitovapaa. Aivan vapaalla en toki ollut viime hoitovapaallakaan, vaan keräilin satasiani sieltä täältä – aina blogihommista lehden sisustusjuttuihin. Juuri sen kaltaiset hommat sopivat kotona työskentelevälle, kun lasten mentyä nukkumaan voi kaivaa läpsterin pöydälle ja alkaa naputtaa.

Myös tällä hoitovapaalla blogi tuo taas pientä tienestiä. Kesä on ollut yhteistöiden kanssa tietysti hiljaista, mutta nyt niitä taas alkaa pikkuhiljaa olla muutamia. Ne ovat hyvä jeesi hoitovapaalaisen kukkarolle, vaikkei nyt mistään suurista rahoista puhutakaan. 

En tiedä, olenko koskaan sen kummemin avannut näitä yhteistyökuvioita, mutta lyhyesti kerrottuna kuulun siis Blogirinkiin, jota kautta saamme ehdotuksia yhteistyöjutuista. Jutut voivat olla ihan mitä vain ruoasta hyvinvoinnin mittaukseen ja me saamme itse valita, mihin ehdotettuun juttuun lähdemme mukaan. Se Blogiringillä on juuri ihanaa, että jokainen voi olla rehellinen niin itselleen, blogilleen kuin lukijoilleenkin, eikä mitään yhteistyötä ole pakko tehdä, jos siitä kirjoittaminen ei tunnu luonnolliselta. 

Muutenkin Blogiringin tyyppien – niin bloggaajien kuin työntekijöidenkin – kanssa on hyvä, lämmin, auttava ja kiva henki. 

Blogiringin ensimmäisen yhteistyökuvioni tein noin kaksi vuotta sitten ja siitä asti kamppiksia on tullut tasaisen epätasaisesti – välillä enemmän, välillä vähemmän. Kaikki yhteistyökuviot merkkaan heti alkuun "Yhteistyössä se ja se" -kirjoituksella ja joka ikisestä kuviosta maksellaan verot ja ollaan kaikin puolin avoimia. 

Joku oli huolissaan, että tuleeko blogistani nyt ehdokkuuden myötä mainos-mainos-blogi, mutta ei syytä huoleen. Kaupallisia yhteistöitä on ollut ja tulee tietysti olemaan, mutta pääosin jutut ovat ihan tuttuja urpoiluja – LÖL!

Noniin, lähti aivan sivuraiteille tämä vanhempainvapaan lopusta itkeminen. Mutta niinhän nää aina lähtee. Nämä minun jutut. 

Sellainen tuli vielä mieleen, että minkälaisia tunteita teissä herättää yleisestikin nuo blogien yhteistyökuviot? Minun tai muiden? Te olette kuitenkin juuri se minun yleisöni niille ja toivon tietysti kovasti, että tykkäätte myös niistä. Tai että ette ainakaan pahasti inhoaisi niitä. Olette olleet tosi ihania ja kannustavia tyyppejä siellä ja ja ja... no olette vaan ihan parhaita. 

Jee, TJ1! Sitten alkaa loma, äitiysloma! Virallinen äitiysloma! Wohoo! 

Oi että. Niin kuulkaa nautin viimeisistä päivistä ennen vauvan syntymää. Käyn päiväleffassa, luen naistenlehtiä, juon lattea, nukun päikkäreitä, rakennan ihan rauhassa pesää täällä kotona, en stressaa töistä ja... eiku heeeeetkinen, mähän oon ollut hoitovapaalla. Ja on mulla tuo esikoinenkin tuossa. 

Niin joo, ei tämä menekään samalla lailla nyt, kuin ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäädessä. Varsinkaan, kun ei päivätöihin välissä ole ehtinytkään. Että eihän tässä mikään mihinkään muutu. Paitsi, että rahaa tulee taas enemmän. Nam. Ja tietysti, että kohta noita kakkapeppuja on kaksi tuossa.

Mutta hyvää äitiysloman alkua silti mulle! 

Oho, enpä olisi uskonut, että hoitovapaalla saattaisi olla deadlinejä ja että joutuisi ottamaan oikein paperikalenterin uudelleen käyttöön, jotta saa pidettyä langat käsissään.

Hoitovapaan päätyöllistäjä on tietysti ja oikeutetusti edelleen taapero, mutta myös laajentuneet blogijutut ja keikkaluontoiset stailaushommat ovat lohkaisseet palan äiti-ihmisen ajasta. Myös yhdistystoiminta, jossa olen mukana, vie satunnaisesti muutamia tunteja. Yhtäkkiä viime viikolla tajusin, että minun täytyy oikeasti alkaa suunnittelemaan ajankäyttöäni, jotta saan tehtyä - ja muistan tehdä! - kaikki hommat ajallaan.

Huh. Nyt se on sovittu. Aikamme sitä aprikoitiin. Halu oli kova, mutta käytännön asiat mietityttivät. Tuki siitä ei ole kummoinen, mutta ei sitä rahan vuoksi tehdä, sydän sanoo näin. 

Hoitovapaan jatkaminen vuodella. Se on nyt sovittu työnantajan kanssa ja siitä on Kelaan hakemus jätetty.  

Viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana se hiipi mieleeni: en halua laittaa vielä lasta hoitoon. Jo keskikesällä aloin miettimään sitä, mutta silloin se tuntui niin kaukaiselta vielä. Miehelle aloin pikkuhiljaa juttelemaan pidemmästä kotihoidosta, ja kummankin selkeä toive oli, ettei lasta tarvitsisi laittaa vielä päivähoitoon. 

Päivähoito, tai sinne laittamatta jättäminen, ei ole meille mikään koulukuntapäätös. Oma mututuntumamme ohjaa tässä eniten. Uskon, että jokainen perhe tekee kuten parhaaksi näkee ja kukin toimii tilanteensa edellyttämällä tavalla. Meidän tuntemuksemme olivat vahvasti kotona hoitamisen kannalla. Vaikka suppean tutkimisen perusteella osaksi uskonkin "keltikangas-järvisiin", näihin päätöksiin eivät vaikuttaneet niinkään ne asiat, vaan intuitio ohjasi tekemään näin. 

Kun hoitovapaasta keskusteltiin, nousi aina esille se varmasti monia perheitä askarruttava asia: kuinka pärjäämme taloudellisesti? Minä olen sellainen optimisti tässä asiassa, että luotan meidän pärjäävän, kun laitetaan pärjäten. Mieheni - ymmärrettävistä syistä, hänhän sen "leivän pöytään" tällä hetkellä kantaa - mietti enemmän raha-asioita. Onhan se aikamoinen taloudellinen ja henkinenkin taakka huolehtia valtaosin perheen elannosta. Elätettävänä olon lisäksi, omantunnontuskaani ei helpottanut se, että koen olevani etuoikeutetussa asemassa mieheeni nähden. Minä saan nähdä läheltä koko ajan lapsen kehitysaskeleet, mieheni tehdessä sen leivän pöytään.  

Kun kuitenkin asiaa olemme jo tovin mietiskelleet ja koska molemmille on ollut tärkeää, että lapsi saisi olla vielä kotona, yhteinen päätös on, että minä jään kotiin. Tilanne ei ole meille 50-lukulainen, naiset kotona - miehet töissä -päätös, vaan osin kannattavuuslaskelmankin tulos. Meistä kahdesta mieheni on se kumman kannattaa olla ennemmin töissä. Eikä tässä edes ole kyse naisen eurosta, ihan vaan meidän elämäntilanteesta. 

Joka tapauksessa, ilmoitin työpaikkani ihanalle toimistopäällikölle päätöksestämme, ja tiedon vastaanotonkin ollessa niin myönteinen, viimeistään nyt minun olisi jo aika karistaa syyllisyydentunteen rippeet hoitovapaalla olosta ja alkaa nauttimaan. Sitäpaitsi, vaikka kotiäitiys (tai -isyys) ei yhteiskunnassa suurta arvoa tunnu saavankaan, se on hyvää ja tärkeää työtä. Luulen että aika iso osa omasta epävarmuudestani johtuu asenteista, ei niinkään omista ajatuksistani. Päätös tuntuu vain niin oikealta. Ja nyt kun se päätös on tehty ja ilmoitettu, raskas jahkailun taakka on tippunut harteilta. Tämä on varmasti hyvä asia. Onhan tämä käppänänpennun pikkulapsiaika melko once in a lifetime -juttu. Sen tärkeämpää juttua en nyt keksimälläkään keksi. 

Huh siis. Nyt on hyvä. Odotan innolla tulevaa vuotta. Hyvä tunne.

Hiekkalaatikkohommia jatkossakin