Huh. Nyt se on sovittu. Aikamme sitä aprikoitiin. Halu oli kova, mutta käytännön asiat mietityttivät. Tuki siitä ei ole kummoinen, mutta ei sitä rahan vuoksi tehdä, sydän sanoo näin. 

Hoitovapaan jatkaminen vuodella. Se on nyt sovittu työnantajan kanssa ja siitä on Kelaan hakemus jätetty.  

Viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana se hiipi mieleeni: en halua laittaa vielä lasta hoitoon. Jo keskikesällä aloin miettimään sitä, mutta silloin se tuntui niin kaukaiselta vielä. Miehelle aloin pikkuhiljaa juttelemaan pidemmästä kotihoidosta, ja kummankin selkeä toive oli, ettei lasta tarvitsisi laittaa vielä päivähoitoon. 

Päivähoito, tai sinne laittamatta jättäminen, ei ole meille mikään koulukuntapäätös. Oma mututuntumamme ohjaa tässä eniten. Uskon, että jokainen perhe tekee kuten parhaaksi näkee ja kukin toimii tilanteensa edellyttämällä tavalla. Meidän tuntemuksemme olivat vahvasti kotona hoitamisen kannalla. Vaikka suppean tutkimisen perusteella osaksi uskonkin "keltikangas-järvisiin", näihin päätöksiin eivät vaikuttaneet niinkään ne asiat, vaan intuitio ohjasi tekemään näin. 

Kun hoitovapaasta keskusteltiin, nousi aina esille se varmasti monia perheitä askarruttava asia: kuinka pärjäämme taloudellisesti? Minä olen sellainen optimisti tässä asiassa, että luotan meidän pärjäävän, kun laitetaan pärjäten. Mieheni - ymmärrettävistä syistä, hänhän sen "leivän pöytään" tällä hetkellä kantaa - mietti enemmän raha-asioita. Onhan se aikamoinen taloudellinen ja henkinenkin taakka huolehtia valtaosin perheen elannosta. Elätettävänä olon lisäksi, omantunnontuskaani ei helpottanut se, että koen olevani etuoikeutetussa asemassa mieheeni nähden. Minä saan nähdä läheltä koko ajan lapsen kehitysaskeleet, mieheni tehdessä sen leivän pöytään.  

Kun kuitenkin asiaa olemme jo tovin mietiskelleet ja koska molemmille on ollut tärkeää, että lapsi saisi olla vielä kotona, yhteinen päätös on, että minä jään kotiin. Tilanne ei ole meille 50-lukulainen, naiset kotona - miehet töissä -päätös, vaan osin kannattavuuslaskelmankin tulos. Meistä kahdesta mieheni on se kumman kannattaa olla ennemmin töissä. Eikä tässä edes ole kyse naisen eurosta, ihan vaan meidän elämäntilanteesta. 

Joka tapauksessa, ilmoitin työpaikkani ihanalle toimistopäällikölle päätöksestämme, ja tiedon vastaanotonkin ollessa niin myönteinen, viimeistään nyt minun olisi jo aika karistaa syyllisyydentunteen rippeet hoitovapaalla olosta ja alkaa nauttimaan. Sitäpaitsi, vaikka kotiäitiys (tai -isyys) ei yhteiskunnassa suurta arvoa tunnu saavankaan, se on hyvää ja tärkeää työtä. Luulen että aika iso osa omasta epävarmuudestani johtuu asenteista, ei niinkään omista ajatuksistani. Päätös tuntuu vain niin oikealta. Ja nyt kun se päätös on tehty ja ilmoitettu, raskas jahkailun taakka on tippunut harteilta. Tämä on varmasti hyvä asia. Onhan tämä käppänänpennun pikkulapsiaika melko once in a lifetime -juttu. Sen tärkeämpää juttua en nyt keksimälläkään keksi. 

Huh siis. Nyt on hyvä. Odotan innolla tulevaa vuotta. Hyvä tunne.

Hiekkalaatikkohommia jatkossakin