Kävin kavereideni kanssa lähiaikoina ulkona. Päivä oli hartaudella hierottu sopivaksi erään ystäväni, toisen äidin, kanssa. Kummallakin on lapsi, ja perheen aikataulujen sovittaminen siihen pisteeseen, että toinen vanhemmista pääsee ulos, on hankalaa. Se kuitenkin tarkoittaa, sen lisäksi, että toisen vanhemman kalenteri on oltava tyhjä sinä päivänä, myös sitä, että toisen vanhemmista täytyy hoitaa lasta yksin. Nollasummapeli, kuten Laura Saarikoski asian kolumnissaan tiivisti. Sopiva päivä kuitenkin löytyi, aurinko paistoi ja saimme ex tempore pari muutakin kaveria mukaan.
Pienen lapsen äiti ei kovinkaan usein pääse bailaamaan. Eikä isi. Tai jos oikein kovasti yrittäisi, saattaisi päästäkin useammin, mutta ei halua. Eikä jaksa. Jos pääsee ulos, seuraavan päivän olot ja lapsenhoito ei tunnu kovin houkuttelevalta yhdistelmältä. Siksi vapaaillan lisäksi kannattaa sopia myös vapaa-aamu. Koko päivän vapaus tuntuisikin jo utopialta.
Kaksvitosena lapsettomana uloslähteminen oli vaan fiiliksestä (ja pankkitilin saldosta) kiinni. Ei ollut huolta huomisesta. Tai oli, mutta se oli tyyliin, että tilaiskos pitsan vai jaksaisko hakee Mäkkäristä ihan ite. Koko päivän pystyi pötköttämään, ja ainoa mistä piti kantaa vastuuta, oli oma itsensä. Krapulakin oli vain sellainen hauskanen olotila.
Vähän kaksvitosta vanhempana jortsuille lähtemisen suhteen alkoi tulla harkintaa. Ei riittänyt, että seuraava päivä, joka oli yleensä sunnuntai, saattaa mennä vähän hitaammin oloja parannellessa, vaan piti ottaa huomioon myös maanantai, tiistai ja keskiviikko. Alkoholin aiheuttaman huteran olonkin vielä jotenkin kestää, mutta se henkinen puoli. Ei ole tarvinnut tapahtua mitään erikoista ja silti vire madaltuu. Vanhemmiten se hutera olo yhdistettynä vitulliseen ahdistusmorkkikseen ja siihen millä hitolla mä kestän maanantain duunipäivän, sai todellakin miettimään, onko se kyseinen juhlatilaisuus tarpeeksi houkutteleva ja rikastuttava kokemus, jotta kestäisi nuo helvetin tulissa piehtaroimiset. Sen sunnuntain, maanantain, tiistain ja jumalauta vielä keskiviikonkin. Vasta loppuviikosta fyysinen ja henkinen olo tuntuu normaalilta ja reippaalta.
Sitten tuli se lapsi. Kun lapsen tultua keksii muutenkin joka toisesta asiasta itsestään jonkun huonoäiti-asian, krapula ei ainakaan ihan hirveästi helpota niitä fiiliksiä. Sen lisäksi, että se heikotus ja ahdistusmorkkis ovat viedä mutsin epätoivon raateleman masennuksen partaalle, syyllisyydentunne paskaäitiydestä viimeistään tönäisee äidin melankolian mustaan aukkoon.
Luulen, että monet äidit ottavat asiasta pikkasen enemmän stressiä kuin isät. En minä ainakaan ajatellut mitenkään lapsen isää huonona isänä, kun hän käväisi bailaamassa. Enkä kyllä ajattele muista äideistäkään paskaäitiyttä, jos he käyvät joskus ulkona. Miksi siis itsestään ajattelee niin ankarasti?
Tiedän, että satunnaiset ja hetkelliset irtiotot äitiydestä tekee hyvää. Eikä se tietystikään ole aina pakko olla bailaamista. Eniten nautin ystävän kanssa illastamisesta kivassa ravintolassa. Joskus on ihanaa, tarpeellistakin, päästä hengähtämään ja olemaan ihan vaan minä. Ilman äitistatusta. Muistin taas oman nimenikin (tai no kaveri muistutti): en olekaan vain Mamma. Silti se oma fokus on nyt niin äitiydessä, että muu toiminta, varsinkin jos siihen liittyy juhliminen, tekee äidille huonon omantunnon.
Noh, loppujen lopuksi: Meillä oli hauska ilta, juttelimme sydämemme kyllyydestä, nauroimme vatsamme kipeiksi ja kävimme katsomassa loistokeikan. Eikä seuraavana päivänä edes ollut niin paha olo. Tapasimme vielä dagen efter -päivänäkin, jotta ahdistus saatiin pidettyä loitolla. Ja muuten: kun tavattiin, olimme taas äitejä. Se ei ollut eksynyt meistä.
0 comments