Juttelin eilen ystäväni kanssa ja hän kertoi, kuinka hänen parin oman lapsensa lisäksi, heillä majailee usein myös muiden lapsia. "Kaikki muut liikkuu, mutta minä pysyn täällä. Se on kai turvallista lapselle", sanoi ystäväni.

Minulla oli kerran mummi. Ei oikea mummi, mutta sellainen nainen, jota sain sanoa mummiksi. Nainen, jonka keittiö oli tarpeeksi suuri yhdelle ylimääräiselle suulle. Nainen, jonka kärsivällisyys oli tarpeeksi suuri yhdelle ylimääräiselle räpätädille. Nainen, jonka sydän oli tarpeeksi suuri rakastamaan yhtä pyytämättä tullutta pikkumuijaa, joka soitti joka hemmetin perjantai ja pyysi päästä viikonloppukylään. Se nainen oli kasvattanut jo omat muksunsa ja laskenut heidät maailmalle. Silti se otti avosylin vastaan yhden melko uuvuttavan energisen kersan joka kerta, kun se kersa keksi soittaa sille. 

Järkähtämätön, vahva, itsenäinen, turvallinen, lämmin ja rakastava. Sellaiset sanat tulvivat mieleeni aivan ensimmäisenä, kun ajattelen lainamummiani. Mummi oli aina siellä. Se oli keittiönpöydän ääressä ja kuunteli kaikki pikkuisen - sittemmin isomman - tytön murheet ja surut, sekä ilot ja hassuttelut. Omenapuiden varjostamalla pihalla, lauantaisen aamuauringon lämmittäessä etupihaa, se opetti kaiken mitä se tiesi elämästä. Se antoi leikkiä sen koruilla ja meikeillä, eikä koskaan hermostunut mistään. 

Ystäväni sanat saivat minut pohtimaan, millainen äiti minä haluan olla.

Haluan olla juuri sellainen. Sellainen, joka on aina siellä. Sellainen, joka kasvattaa lapsensa suurella lämmöllä ja sydämellä, sekä ymmärtävästi ja kuunnellen. Haluan olla maailman turvallisin tyyppi, johon voi luottaa kuin kallioon. Sellainen, jolle voi kaataa koko paskalastin ja joka silti vain pysyy siinä. Sellainen, jota voi koska tahansa halata, jonka syliin voi koska tahansa kaatua ja jolla on aina aikaa pysähtyä kuuntelemaan. 

Haluan osata kertoa, että vahvuutta on olla joskus heikko. Haluan opettaa lapselle kaikki ymmärtämäni asiat, ja samalla ymmärtää, että lapsen on itse opittava kantapään kautta suurin osa. Haluan kasvattaa lasta maailmalle, sillä sinne ne piruparat joutuvat kuitenkin ennen pitkää. Haluan olla läsnä ymmärtäen, että minä olen täällä lasta varten, eikä hän minua varten. Haluan antaa hänen hengittää omilla keuhkoillaan ja kokeilla omia kantapäitään. Siten, että lapsen kasvettua isoksi se tietää, että se saa mennä – tiedostaen, että sillä on aina paikka mihin tulla. 

Ystäväni sanoi, että voisi harkita haluavansa lisää lapsia, sen verran hyvin hän tämän äitihomman vetää. Damn right, niin vetääkin.


Mummini oli nainen, jolla oli pitkät punaiset kynnet, kauniisti laitettu tukka, sädehtivät silmät ja melko vakava, mutta ystävällinen ilme. Se mummi oli järkähtämätön, vahva, itsenäinen, turvallinen, lämmin ja rakastava. Se ei koskaan kohdellut ihmisiä huonosti, eikä se ollut koskaan ilkeä.

Sen mummin kukisti kasvain. Syövänperkele. Tarvittiin elämää suurempi vitsaus sen naisen kukistamiseksi. Niin vahva muija se oli.

Sen naisen nimi oli kaupunki ja vähintään kaupungin verran siinä naisessa oli rakkautta ja viisautta.



-Rakkaalle Kummimummilleni. Olisinpa osannut sanoa nämä asiat jo silloin, melkein 20 vuotta sitten, kun olit vielä täällä-