Aiih, sattuu. 

Tulin tovi sitten kotiin, oltuani koko päivän pois. Ajoin vauhdilla kotipihaan ja kiiruhdin sisälle olettaen, että minua odottaa yksi hymyilevä pikku-ukko, ehkä jo iltapuuroa syöden. Olin jo muutama tunti sitten miettinyt, kuinka saisin pikkuisen käppänäni syliini ja antaisin hänelle tuhat ja yksi suukkoa, hänen kikattaessaan suukkosateessa. 

Pettymys oli suuri, pikkujäbä oli jo mennyt nukkumaan ennen kuin ehdin kotiin! Melkein itku tuli.

Parin hektisen päivän jälkeen todella haaveilin, että tulisin kotiin ja aivan rauhassa pitelisin pientä sylissäni. Haaveilin, että istuttaisiin lattialla ja saisin vain katsella pienen puuhia, aina välillä halaten häntä. Vaihdettaisiin yökkärit päälle ja minä laittaisin pienen nukkumaan. Kuuntelisin vauvan hentoa tuhinaa ja silittäisin pientä poskea. 

Viimeiset pari päivää ovat olleet superaktiivisia saatuamme ihania vieraita yökyläilemään kahden pikkuisen ja yhden aikuisen voimin. Belle Baien Suvi, teki ekstemporereissun meille, minkä kunniaksi järjestettiin teekutsut meidän pihalla (mistä taas muina blogikliseinä; lisää myöhemmin). Hauskuudesta huolimatta, kahden noin yksveen, yhden kolmeveen ja parin orava-aivoisen pikkukoiran touhutessa, sekä teekutsuja järkätessä, hässäkkää ja siitä johtuvaa väsymystä on ollut riittämiin niin aikuisilla, kuin lapsillakin. Pikkuisten mentyä päikkäreille tai yöpuulle, on todellakin huokaistu helpotuksesta.

Jo automatkalla, siis ennen kuin edes tiesin etten näkisikään käppänää enää tänään hereillä, mietin, kuinka paljon pieni erossaolo vauvasta vaikuttaa. Kun on lapsen kanssa 24/7, oma aika on kortilla. Toivoo vain, että edes hetken saisi olla yksin, ilman että joku vaatii sinulta jotain koko ajan. Vaikka lapsi ei olisi aktiivisesti itkullaan tai ölinällään jotain vailla, vanhempi on silti koko ajan valmiudessa täyttämään lapsen tarpeet tai valmiina estämään onnettomuudet ja muut katastrofit. Ja tälläkin hetkellä, vaikka lapsi nukkuu, olen peppu jo melkein penkistä irti, heti valmiudessa äitihommiin, kuullessani pienenkin inahduksen. 

Kun sitten olen pois kotoa - vaikkakin vain kahdeksan tuntia - tuntuu, että kaikki ne pakkopullahommat ovatkin juuri niitä, joita olisin juuri tänään halunnut hoitaa. Olisin halunnut pestä sen kakkapepun, syöttää sen iltapuuron ja laittaa lapsen nukkumaan. Kun tilitin Facebookiin pettymykseni, ystäväni kommentoi, että ikävä on välillä ihana tunne, joka auttaa taas jaksamaan vauva-arkea. Aivan. Nytkin ihan inasen toivon, että vauva heräisi sen verran, että pääsisin ottamaan hänet syliini ja saisin rauhoitella hänet uudelleen uneen. -Eli tekemään juuri sitä, mitä manasin viime yönä puoliunessa. 

Eilen melkein itkin kun lapsi ei meinannut nukkua, tänään melkein itkin, kun lapsi oli jo ajoissa nukkumassa.