Mä rakastan meidän kotia ja sitä että se on keskustassa. Tykkään että muutaman minuutin kävelymatkan päässä on kaikkea ja että vilkas jokiranta tapahtumineen on meidän peruslenkkeilymaastoa.
Kuitenkin se omakotitalo houkuttelee. Haluan oman pihan, jossa koirat saa juosta vapaana aina kun haluavat. Haaveilen omasta kuistista ja piharakennuksesta. Vanhoista lautalattioista ja isosta keittiöstä, jossa olisi paljon laskutilaa. Haaveilen muutamasta kanasta ja ehkä jopa lampaista, sekä omasta nurmikosta ja rauhasta.
Haaveilen vanhasta mansardikattoisesta kivijalallisesta puutalosta, jonka vähän mäkinen piha olisi täynnä kaikennähneitä kiemuraoksaisia omenapuita. Sammalpintainen kaivo olisi symppis. Talossa olisi niin paljon huoneita, että jouluna kaikki sukulaiset voisivat tulla meille viettämään joulua ja jäädä yöpymään pyhien yli. Keittiön yhteydessä olisi niin suuri ruokailupöytä, että kaikki mahtuisivat ilman extrapöytää saman pöydän ääreen.
Arkisemmin haluaisin että porraskäytävän äänet eivät kuuluisi sisälle koskaan, jotta koirien ei tarvitsisi vahtia lapsen päikkäriaikaan ääniä, ja ettei aina tarvitsisi miettiä voiko sen hiton roskapussin jättää hetkeksi odottamaan roskikseen vientiä siihen käytävään, vai haittaako se nyt siunatun paljon jotain.
Aina tasaisin väliajoin kurkkaan Oikotietä tai Etuovea ja etsin joillain löyhillä kriteereillä omakotitaloa. Meillä ei todella ole mikään kiire muuttaa, mutta yksi tai kaksi lisähuonetta, kodinhoitohuone, kunnon kokoiset kylpyhuone ja vessa kuulostavat kyllä houkuttelevilta. Niin, ja se oma suojaisa piha. - Oma aidattu piha koirille, ja lapselle hiekkalaatikko ja keinu.
Kun taas riisun vaaleanpunaiset lasit silmiltäni, muistan, omasta lapsuudesta ja muutenkin, ne omakotitalosasumisen varjopuolet. Lehtien haravointi, nurmikon leikkaaminen, lumenluonti, muista, suuremmista vastuista puhumattakaan, saavat kaupungistuneen ihmisen hieman epäilemään omakotitaloasumisen autuutta. Me emme ole kovinkaan hyviä pihan kuokkijoita, emmekä myöskään hirmuisen taitavia remonttireiskoja. Ja jos yhtäkkiä talvella vaikkapa putket jäätyisivät, tai syyssateilla katto alkaisi vuotaa, haluaisin lähinnä käpertyä sikiöasentoon keittiönkulmaan itkemään ja ehkä soittaa edesmenneen isäni apuun, mutta sekään ei pirusoikoon ole mahdollista. - Ja ajattele, minä haluaisin sinne kuitenkin ne kanat ja lampaatkin.
Välillä ajatuksiin hiipii sellainen harha, että kyllä minä sitten siihen omakotitalon emmännyyteen pian oppisin, kun olisi pakko. Minä ne nurmikot leikkaisin ja omenapuut hoitaisin, kun ne siinä vaan olisi. Lampaat kerin ja kanat hoidan. Kyllä. Maatalon emännäksi alkaisin. No okei, jos se talo ostettaisiin, niin ei sinne nyt ihan heti koirien kaveriksi muita eläimiä tulisi. - Ne on ihan aidosti vielä siellä haavetasolla.
Kun haaveet ovat aika vaativat, ei meidän budetilla ihan äkkiä ainakaan valmista pakettia löydy. Lisäksi puolenkin tunnin ajomatka keskustaan tuntuu nyt vähän liian pitkältä. Vartin päässä keskustasta olis huippu, mutta kattellaan niiden hintojen kanssa...
Kuten sanottua, meillä ei ole kiire tästä pois, joten jos se oikea sieltä myyntiin tulee, minä kyllä bongaan sen sitten. Katsellaan rauhassa. Niin vain tämäkin asunto löytyi - puolivahingossa!
En ihan löytänyt unelmatalostani kuvaa, mut kyl joku tällainenkin ehkä kävis:
kuva täältä |
2 comments
Mullakin on talokuume! Ja jotain jossain vaiheessa tapahtuukin, koska ollaan laitettu nykyinen myyntiin - jee :) Ihania haaveita. Toki itsekin miettisin hieman tuota kanahommaa vielä ;)
VastaaPoistaOhhoh, toivottavasti menee äkkiä kaupaksi ja saatte pyytämänne hinnan! :)
PoistaMä niin nään itseni lämmittämässä itäsiipeä vieraille joulun alla... Ja ne kanat, ai että ;)