Mulla on joku ongelma mun syntymäpäivieni kanssa. Odotan niitä jotenkin sellaisella häivähdyksellä lapsen intoa, mutta sitten sinä varsinaisena päivänä alan debistellä. Eikä se ole mitään ikäkriisiä, vaan jotain juhlakriisiä.

Ku musta ois aina kamalan kiva juhlia synttäreitä jotenkin suureleisesti. Niinku kutsua koko kylä kakulle ja heitellä serpentiiniä ja puhallella ilmapalloja. Sitten taas ajattelen, että no ei ketään kiinnosta juhlia mun kolmikolmosia, että mitä sitä sitte suotta.

Toinen mun salainen haave on, että joskus sais yllätyssynttärit. Mulla ei ole koskaan ollut, mutta oon ollut järkkäilemässä moisia. Musta ne on aina kamalan kivat – olipa sitten järkkääjä tai yllätettävä – ja niissä on jotain sellaista ihanaa synttäriglamouria, mistä mä tykkään. Tää on nyt ehkä vähän noloa tällai kertoa tämmösistä haaveista, mut mä oon tosi nolo muija muutenkin, joten kivi mä siitä, kuten meillä yläasteella sanottiin. Okei, no toi vasta nolo oli.

No eilen sitten mun ihana, ihana mieheni oli yrittänyt hommata mulle ylläriksi lastenvahtia, että se olisi saanut viimein mut vietyä kaksistaan treffeille. Oltaisi menty katsomaan se Bond, josta viimeksikin oli puhetta, ja käyty syömässä. Lastenvahtia ei kuitenkaan saatu, joten ei treffejä meille.

Paitsi, että päätin, notta perkele, minähän sinne treffeille menen. Olen ollut ihan tosi paljon lasten kanssa keskenäni himassa, enkä ole käyny missään. Tahdoin siis jonnekin. Syömään hyvin, vaan olemaan. Vaatimuksista vähän vapaalle, tiedättehän.

No mies ei nyt tällä kertaa päässyt meidän treffeille mukaan, mutta minä pääsin. Joo, ihan yksin.

Lähdin käpyttelemään kotoa kaupunkia kohti, ja yhtäkkiä masennuin matkalla. Että mitä hittoa mä nyt teen? Yksin menossa treffeille, olenko vähän säälittävä? Istahdin johonkin penkille ja surin hetken yksinäisyyttäni. Mitään en myönnä, mutta saatoin itkeä. Joo, joo, tiedän, tosi ranccaa.

Sitten ryhdistäydyin ja päätin, että jumankauta muija, sulla on vapaa ilta - käytä se hyvin!


Kävelin jokirantaa pitkin ja arvoin, mihin ravintolaan sitä tohtisi mennä itsekseen. Siis mihin vaan tietty, mutta missä mulla olisi mukavinta yksin. Samalla mietin, että nyt meen johonkin, missä en ole koskaan illallisella ollut. No Turun ravintoloissa ei montaa sellaista ole, joten vaihtoehdoiksi jäi Smör tai Mami. Smör oli jotenkin kolkon oloinen, joten paukahdin Mamiin. Come to Mami, mami, ehhe.

Sain pöydän ja istahdin alas. Vähän mulla oli sellainen mystisen vieraan olo, kun sillai yksin sinne menin. Pohdin, luuleeko ne mua joksikin bisnesnaiseksi, joka on kaupungissa työmatkalla tai ehkä vaan tosi coolin itsenäiseksi. Vähän myös pelkäsin, että ne luulee mulla olevan mielikuvituskaveri, kun välillä hihittelin keskenäni. Mutta se johtui vaan siitä, että mua vähän jännitti.

Tänhän ois voinut jotenkin himmailla, että otan vaan jonkun pikkuisen pääruoan ja jatkan matkaa, mutta kelasin, että kun kerran ollaan, niin ollaan sitten kunnolla.

Tilasin aperitiivin (MAAILMAN PARAS GT Napuesta, siitä suomalaisesta ginistä!), alkuruoan, viinin ja pääruoan. Lopuksi tietysti – kuten me keski-ikäiset naiset tehdään – tilasin jälkiruokakahvin. Cuarenta y tres -kahvin, koska sillon ku minä olin nuori, se oli kova juttu. (Ei ollut)

Geetee humpsahti vähän päähän ja mun deittiseuralainenkin (minä) vähän rentoutui. Ekat treffit on aina vähän jännittävät, ymmärrän. Varsinkin kun seuralainen on näinkin charmantti muija. Ruoka oli muuten taivaallista ja viinikin hyvää.


Itselleen on vähän vaikea keksiä yllätyksiä, mutta onneksi Finnkino tiesi just, mitä mä kaipaan.

En ole koskaan ennen kuullutkaan Mystery-näytöksestä, mutta nyt, kuin tilauksesta, sellainen oli ja siihen tietysti menin. Paikat olivat melkein loppuunvaratut, mutta yksin kun olin, sain justsopivasti yhden käytäväpaikan.

Mystery-näytöksen idea siis on, että ostetaan näytökseen lippu, ilman, että tiedetään, mitä teatteri aikoo esittää. Näytöksen porkkana taas on, että siellä esitetään jokin vasta ensi-iltaan tulossa oleva elokuva. Eli pääsee siis näkemään jo ennakkoon jonkin elokuvan, mutta mikä musta mielenkiintoisinta koko hommassa, tulee mentyä leffaan ilman mitään ennakko-odotuksia.

Kun leffan alkutekstit pamahtivat ruutuun (mainoksia ei muuten tullut ollenkaan!), olin hetken ihan että voi plääh. Luulin, että alkaa sotaleffa, kun heti kättelyssä mainittiin sota ja jotain vuosilukuja. No, se olikin sitten kylmän sodan ajalta ja vakoojista. Siis Vakoojien silta, jossa Tom Hanksit, kaikki. Perustui tositapahtumiin, kai.

Leffa osoittautuikin sitten ihan todella mielenkiintoiseksi ja hyväksi. Paljon muuten tuota traileria kevyemmäksi, minusta. Tai sit se oli se GT. Elokuva teki sellaisen vaikutuksen, että piti googlailla leffan jälkeen vähän kylmiä sotia ja Itä-Saksoja. Se on mulle aina hyvän elokuvan merkki, jos se jää pohdituttamaan jälkikäteen. Toki luulen, että osa hyvää leffakokemusta oli juuri se yllätyksellisyys. Kun ei ollut mitään odotuksia.


Ehdin leffan jälkeen toisiks viimiseen bussiin ja köröttein kotiin. Vaikka ulkona satoi ja kaupunki oli synkkä ja autio, mun askel oli kevyt. Paljon kevyempi kuin kotoa lähtiessä. Kannat sateesta mustuneita katukiviä kopsutellen, toisten tarpeista vapaata ottaneena, ihan muina itsenäisinä oli taas parempi hengittää.

Mun synttäridebiksestä ollut enää häivähdystäkään jäljellä ja hymyilin kotimatkan.

Kokemusta rikkaampana tulin kotiin, jossa mies juuri sammutteli valoja ja teki nukkumaanmenoa. Kerroin kaikki mun älyhyvistä treffeistä itseni kanssa ja sovittiin, et otetaan äkkiä uusiksi. Mielellään yhdessä, mutta tarpeen tullen myös yksin.

Treffit yksin sateisena tiistai-iltana: 5/5. Suosittelen!