"Ei! Ei! EEEEEEEEEIIIIIII!"

Sillai alkoi meidän aamu. Yks tyyppi avasi silmänsä ja eka sana oli ei. Siitä se sitten sulavasti:

Verhojen avaaminen: Ei.

Sängystä nouseminen: Ei.

Aamupala: ISO ei.

Vaatteiden vaihto, hammaspesu, leikkiminen: Ei, ei, ei.

Uloslähtö: INFERNAALISEN SUURI MAXIMUS GRANDES EI!

Mausteeksi aika paljon kiljumista ja mökötystä. Ihana, iloinen lapseni, kui sää tommottos nyt?

Ihan, että wtf? Kuten Sinkkosen ja Korhosen uudessa Pulassa lapsen kanssa -kirjassa alkusanat kuuluvat: "Jokainen vanhempi joutuu joskus tilanteeseen, jossa tuijottaa lastaan avuttomana ja kokee, ettei ymmärrä ollenkaan mistä on kysymys." – NO AIJJAA! Olin heti, että joo, tää on niin mun kirja.

"Tää on ihan normaalia, tää on ihan normaalia, tää on ihan normaalia, tääonihannormaaliatääonihannormaaliatääonihannormaalia", ajattelen jokaisen ei:n, kiljunnan ja kiukun kohdalla. Tahtoikää. Kolmevuotiaan päänsisäistä myrskyä. Ei se helppoa sille pienellekään ole.

Mutta silti. Silti mun tekisi mieli juuri nyt käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. Itkeä koko tämäkin aamupäivä pois. Ja eilinen ilta. Ja... no, ymmärsitte pointin.

Mä annan päivittäin useasti itselleni urhoollisuusmitaleita, kuinka hyvin mä ymmärrän tätä temperamenttia, tätä kehitysvaihetta ja kaikkea. Kiljuntaa, ei:tä ja muuta mörrimöykkyilyä (toivottavasti myös naapurit ymmärtävät).

Taputan itseäni päähän ja annan itselleni henkisiä voimahaleja, kun pysyn coolina. Asetan rajoja, ohjeistan, selitän, valmistelen ja ymmärrän. Ja varsinkin, kun ihan muina Maija Poppasina saan asian kääntymään iloksi, oon ihan et tänne kaikki vuoden äiti -palkinnot heti.

Mutta väsyttäähän se. Ja turhauttaa. Ja harmittaa. Surettaa.

Koska mitä äitiyteen tulee, niin kaikkihan on meidän syytämme. Ellei muiden mielestä, niin ainakin omasta mielestämme. "En ehkä tänään osannut tarpeeksi ajoissa valmistaa lasta lähtöön, ehkä se eilinen iltaohjelma oli liian väsyttävä, ehkä olen antanut liian vähän kasviksia, ehkä olisi pitänyt sittenkin pitänyt näin tai olla tekemättä noin". Vaikka oikeesti: tää on ihan normaalia! Se kuuluu tähän ikään!

Joten. Koska ikää, temperamenttia ja luonnonlakeja ei voi muuttaa, niin aattelin toivoa joiltakin niiltä älypuhelimien appsien tekijöiltä yhtä juttua: Joka kerta kun lapsi huutaa ei:tä, kiljuu tai muuten kiahuu, niin voisko puhelin aktivoitua ja suodattaa sen järgyttävän rehauksen, hmm... no sanotaan vaikka Sound of Musicin My Favorite Things -biisillä.

Niinku, että: "EI, EI, EEE... Raindrops on roses and whiskers on kittens... EI, EN TAHD... Bright copper kettles and warm woollen mittens... ÄÄÄÄ... Brown paper packages tied up with strings... TYHM... These are a few of my favorite things!"