Kovalevy täynnä – eikä haittaa!

20.10.2016

"Ai mikä neuvola? AI TÄNÄÄN? Saanko auton? Ai en. Oliko tänään päiväkotipäiväkin? AI KUVAUS? Miten niin sanoin ite siitä viime viikolla...

"Ai mikä neuvola? AI TÄNÄÄN? Saanko auton? Ai en. Oliko tänään päiväkotipäiväkin? AI KUVAUS? Miten niin sanoin ite siitä viime viikolla? Eiku ainiin. Äääää, meillä ei ole mitään siistejä puhtaita housuja laittaa!" 

Miten voin viime viikolla muistaa ilmoittautua päiväkotikuvaukseen ja ilmoittaa siitä koko perheelle, mutta seuraavassa hetkessä unohtaa koko kuvauksen? Miten olen voinut itse soittaa neuvola-ajan, kaksi kertaa, koska ensimmäinen sovittu aika ei sopinutkaan, mutta joutua paniikkiin, kun kuulen sen olevan tänään?

Koska kovalevy on – ellei täynnä – ainakin aika äärirajoilla.

Päässäni pyörii koko ajan erilaisia keskeneräisiä hommia. On deadlineä johonkin, tarjouspyyntöön vastaamista seuraavaan, kontaktointia kolmanteen, aikataulutusta neljänteen. Sähköposteja, suunnittelua ja säätämistä. Ja kaikkea edellä mainittuja kaikkiin sekaisin. Jos en ole kirjoittanut jotain asiaa ylös, se unohtuu. Joskus siitä huolimatta.

Kaikkea tätä säädän kotoa käsin. Kuopus ei ole vielä missään varsinaisessa hoidossa – mitä nyt lähipiirillä välillä ja puistohoidossa. Kaikki suorittava aika sijoittuu siis päikkäreihin (joita on nukuttu vaihtelevasti), iltoihin, sekä tuohon koko paletin pelastavaan puistohoitoon.

Koko sen suorittavan tekemisen ulkopuolisen ajan ajattelen, suunnittelen ja pähkäilen kaikkia edellä mainittuja ja yritän saada ne päässäni johonkin järjestykseen – jotta voisin sitten tehokkaasti suorittaa ne silloin kun sen aika on.

Maria Veitola pohti eilisessä kolumnissaan, miksei hänellä pysy pakka kädessä. Miksi kummilapsen syntymäpäivät unohtuu ja hammashoitola-aika jää varaamatta?


Samaistun Veitolan juttuun. En tee töitä lähellekään siinä määrin, kuin Veitola, mutta tyyli on sama: On projektia ja aikatauluja. Epäsäännöllisyyttä ja päällekkäisyyksiä. Mikään juttu ei ole yksitellen käsittelyssä, vaan limittäin, päällekkäin ja poikittain – syvällä, hah!

Kun koko lyhytkestoinen työmuisti alkaa täyttyä, se saattaa läikkyä. Uusi asia vie toisen tilaa, eikä kaikki enää pysy päässä. Kapasiteetti tulee täyteen ja osa tipahtaa reunan yli pois.

Siinä sitä sitten ollaan: Päiväkotikuvaukset unohtaneena, siistit housut pesemättä, KonMarit lukematta.

Silti tämä on juuri nyt mielenkiintoisinta, antoisinta ja... – sanoinko jo mielenkiintoisinta? – aikaa elämässäni. Välillä stressaa, mutta jos jotain on tullut opittua, on se, että stressi ei johdu kiireestä ja asioiden paljoudesta, vaan epävarmuudesta.

Tiedättehän, kun jotain on käynnissä vahvasti oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä ole ihan varma miten siitä selviytyy. Tai kun tietää mitä pitäisi tehdä, muttei miten. Ja siitä se sitten syntyy. Stressi.

Mutta kun luottaa itseensä ja tekee kaiken juuri niin hyvin kuin osaa, eikä ainakaan peräänny, alkaa tapahtua aika hiton siistejä juttuja.

Mottoni onkin ollut jo tovin: kaikki mihin voit vastata kyllä, vastaa!

Eli vähemmän pelkoa, enemmän rohkeutta astua uusiin juttuihin. Vähemmän turhaa ei:tä, tiedätkö sellaista vain varmuuden vuoksi kieltäytymistä, ja enemmän heittäytymistä.

YES I CAN!!

...okei no toi meni vähän yli.

Mutta tällä mennään! Ainakin niin kauan, että kodin kasat syövät minut.


You Might Also Like

7 comments

  1. Aamen.
    Muistan tuon ajan, hyvin selvästi vielä. Mikään ei pysyny päässä, päikkäriaika painettiin koneen ääressä, loppupäivä tanssittiin takkahuoneessa poikien kanssa ja illalla vielä parit sähköpostit jne. Kasat ei syöny mua, vaikka välillä sitä vähän uhkasivatkin.
    Mutta nyt oon ihan "vityn zen", oikeesti. Jätkät hoidossa, epäsäännöllisen säännöllinen ja täysipainoinen tanssinopetustyö on loksahtanut meidän arkeen täytellisesti! On rentoja kotiaamuja ja säpäköitä työiltoja. Luin jopa sen KonMarin ja kaapit järjesty tai noh ainakin melkein. Yrityksestä annan kuitenkin itselleni täyden 10.

    Kyllä näin juuri, YES I CAN!

    VastaaPoista
  2. Aamen.
    Muistan tuon ajan, hyvin selvästi vielä. Mikään ei pysyny päässä, päikkäriaika painettiin koneen ääressä, loppupäivä tanssittiin takkahuoneessa poikien kanssa ja illalla vielä parit sähköpostit jne. Kasat ei syöny mua, vaikka välillä sitä vähän uhkasivatkin.
    Mutta nyt oon ihan "vityn zen", oikeesti. Jätkät hoidossa, epäsäännöllisen säännöllinen ja täysipainoinen tanssinopetustyö on loksahtanut meidän arkeen täytellisesti! On rentoja kotiaamuja ja säpäköitä työiltoja. Luin jopa sen KonMarin ja kaapit järjesty tai noh ainakin melkein. Yrityksestä annan kuitenkin itselleni täyden 10.

    Kyllä näin juuri, YES I CAN!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, kuulostaa hyvältä teidän nykyinen tasapaino! Hyvä sää ja hyvä te! <3 YES WE CAN! :D

      Poista
  3. Naseva kirjoitus jälleen! :) Tekisi tosin mieli sanoa, että siinä vaiheessa, kun levytila alkaa tosissaan loppua (kun työmuisti pätkiin, eikä oikeasti muita ilmiselviäkään asioita enää), aletaan liipata burnouttia sen verran läheltä, että kannattaisi tehdä jonkinlainen muutos. Nimimerkillä "sen kokenut ja edelleen kolmen vuoden jälkeen sairaslomalla!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nooh, siihen uskon vielä olevan hyvän matkaa! Muuten vointi, olo ja fiilis ihan 5/5! :)

      Voimia ja tsemppiä sun burnoutin selättämiseen! <3

      Poista
  4. Mä olen sitä mieltä etten tahdo poistua mukavuusalueelta. En. Tahdon käpertyä tuttuun, turvalliseen, rullaavaan. Mä en voi hyvin pienessäkään stressissä, se ei aja mua eteenpäin, se saa hyperventiloimaan ja muuttumaan mustaksi. Mulle magichappens tässä. Ei heittäytymisiä ja mä voin hyvin. Mitä tohon muistamiseen tulee, olen ollut siunattu kaikkien neljän lapsen kohdalla loistavista päiväkodintyöntekijöistä jotka on huolehtineet meidän laput ja liput ja unohtuneet kuravaatteet ruotuun, hellästi ohjaamalla ja muistuttamalla. Ja ystävällisellä ymmärtävällä katseella. Mun arjen sankarit. Sus-anna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanat päiväkodintyöntekijät! Hellä ohjaus ja muistutus best!

      Poista

Hae