Aikamala. Tuo Facebookin muistot-toiminto on kyllä...

Arvatkaa mitä tein tasan viisi vuotta sitten tänään? Olin humalassa muina mafiosoina katsomassa stripparia.

Tiedättekö, kun joskus lähimmäiset ottavat tunnollisesti kaikki toiveesi vastaan, jotta tekisivät päivästäsi ikimuistoisen. Viaton virkkeeni "ps. strippari ois kiva" kutsuvieraslistan lopussa aiheutti sen, että iltapäivällä, yhtenä lauantaina 1.10.2011 melkein parikymmentä muijaa istui strippiluolassa pitelemässä silmiään ja korviaan.

Ehei, ei me nyt niin häveliäitä olla, ettei alastonta miestä kestettäisi, mutta tiedättekö kun toisella on läskipohjakengät (muistattehan ne 90-luvun teknoihanuudet?), taustalla soi Rammstein (lol) ja kaveri polttelee rintakarvojaan soihdulla. Koska ilmeisesti se on erittäin seksikästä joissain piireissä.


No, ei siinä! Oikeastaan olen paljon onnellisempi tuosta stripparista, kuin jostain toisesta. Koska tämä oli just siitä mun stripparivisiosta seuraavaks paras, sillä paras olisi ollut se Frendeissä ollut Danny DeVito -strippari. Ai, että siinä oli sitä jotain.

Tosin sitä kikkeliä, jota kohti käteni yllättäen vedettiin, en olisi halunnut koskettaa sen seeprakuvioisen(?!) kankaan läpi. Eikä vain siksi, että sitä peitti seeprakuvio, tuo kuvioiden 90-luku, vaan siis tuota nuin... No olisin pärjännyt ilmankin.

Mutta olisittepa nähneet ne ilmeet. Ne vastasivat täysin niitä Frendeissä nähdyn kohtauksen ilmeitä. Sekä omani, että ystävieni. Ja ne eivät muuten näytä että niissä kamalasti ihasteltaisiin mitään.

Priceless.


Mutta tehtiin me muutakin sinä päivänä!

Kaikkihan alkoi siitä, kun minä sain aamulla kirjeen, jonka luulin äkkiä päällisin puolin olevan joku kummityttöni prinsessatekele. Glitteriä ja tarroja, pinkkiä ja kirjoitusvirheitä. Sainkin huomata, että hemmetti, se on polttarikirje.

Ohjeena oli ottaa hygineniatarvikkeet ja senzuelli mekko mukaan, sekä tehdä itse itselleni hehkeä lugsusmeikki. Olinkin varma, että muiat ovat todella päättäneet vetää huumorilla koko päivän ja minä saan olla Tuksu. Siitä oli jotain huulta heitetty ja nyt olin varma sen olevan kohtaloni.

Kun sitten saavuin ensimmäiselle etapilleni, kauneushoitolaan, minulle tyrkättiin seuraava kirje kouraan. Siinä oli tyyli muuttunut: Nyt kirjeessä oli lehdestä leikatut kirjaimet, jossa kerrotiin uhkaavaan sävyyn koiriemme olleen kidnapattuja. Eikä kenen tahansa toimesta, vaan vaarallisen mafiaryhmittymän.

Saadakseni koiramme takaisin, minun oli tehtävä, mitä kirjeessä käsketään.


Seuraavaan paikkaan saapuessani minua odotti yllätys. Ravintolassa, johon minun oli käsketty saapua, näin ensin ohimennen yhden hattupäisen, suorahousuisen ja pikkutakkisen hahmon. Sen enempiä asiaan kiinnittämättä huomiota huomasin pian toisen, täysin samanhenkisen hahmon. Kohta kolmannen, neljännen, viidennen.... Katselin ympärilleni ja tajusin, että ravintolan jokaisessa nurkassa oli ystäviäni – liiveissä, pikkutakeissa ja herrasmieshatuissa.

Mamma mia! Täällähän on kaikki! Ja kaikilla on mafiosokamat 30-luvun tyyliin!

Sitten sain seuraavan kirjekuoren, jossa oli uusi vihje: Alkaisi mafioiden välinen sota.

Mafioiden taistelussa minua kuljetettiin etapilta toiselle, jossa minun piti suorittaa tehtäviä. Puhelimesta minulle soitettiin äänitteitä mafiosoilta ja kirjeitse sain aina seuraavan vihjeen tehtävästä. Jossain kohtaa saavuimme taisteluun, joka oli lasersotapaikassa.

En ole aivan varma kumpi joukkue voitti lopulta laser... tarkoitan mafiasodassa, mutta sielläkin oli Rammstein vahvasti läsnä. Ihan pyytämättä ja yllättäen Ich will muotoutui polttareideni keskeiseksi biisiksi.

Ensin kyprokkiseinien välissä juoksentelevien mafiamuijien sodassa, sitten rintakarvojaan polttelevan miehen joratessa edessäni munasillaan.


Kaupungilla erilaisia tehtäviä suorittanutta joukkiota ihmeteltiin. Välillä pysähdyimme nauttimaan virvokkeita (eli snapseja) minun aselaukustani (eli viulukotelosta). Välillä tankotanssittiin, syötiin, haettiin lisää virvokkeita, ja illalla vetäydyimme hetkeksi kabinettiin, jossa saunoimme, seurustelimme, söimme illallisen ja teimme vielä muutaman morsiustehtävän.

Kabinetissa alkuiltaa viettäessämme Turun keskustasta sammuivat sähköt. Eikä edes johtunut meistä, vaikkei sekään ihme olisi ollut.

Puoli kaupunkia oli pimeänä, mikä oli sopiva spektaakkeli iltaan ennen bailujen jatkuessa ravintolassa. Muistan vieläkin sen hetken, kun kesken juhlinnan hipsimme pihalle ihmettelemään pilkkopimeää kaupunkia. Maan alla olleeseen kabinettiin tuotiin kynttilöitä. Kynttilän valossa jätettiin hyvästit entisille ja fiilisteltiin ystävyyttä.


Kun päiväohjelman iloiset jatkot ja iltabailauksien etkot oltiin vietetty ja mafiakamat vaihdettu mekkoihin, lähdimme pikaisen karaoken kautta tanssimaan.

Tosin muiden ollessa tyylikkäitä tyylikkäissä ilta-asuissaan, meitsi painoi illan tuksunpinkissä mekossani. Sillä lailla mukavasti heittäydyin luulemaani teemaan – ja vielä ihan vapaaehtoisesti. Olen niin vietävissä.

Aina syyskuun vaihtuessa lokakuuksi muistan sen päivän elävästi. Minkä vaivan kaikki olivat nähneet, miten yksityiskohtaisesti suunniteltu ohjelma ja suorittamani tehtävät olivat, ja miten kaikki olivat mahtavasti heittäytyneet mukaan teemaan. Niin. Siistiä. Kyllä kelpasi juhlakalun.

Paitsi sen seeprakankaalla peitetyn. Lol.