On kausia, kun käperryn ajatuksiini liiaksi. Uskon täysillä omiin ajatuksiini – ja se on virhe.

Kun on murehtivaisuuteen taipuvainen, ei kannattaisi uskoa kaikkea, mitä itse ajattelee. Ihan oikeasti.

Omat ajatukset ovat itsensä ruokkimia, eikä niillä ole välttämättä mitään tekemistä totuuden kanssa. Kaikki omat kokemukset, tunteet ja tulkinnat, traumatkin, värittävät omia kokemuksia.

Jos salaliittoteoreetikko tai lievä ylianalysoimishäiriö meinaa ottaa liikaa otettaan minusta, palautan mieleeni ns. Occamin partaveitsi -periaatteen. Occamin partaveistä voi kutsua myös yksinkertaisuusperiaatteeksi. Sen mukaan ei tule olettaa enempää kuin on tarpeen ja yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin paras selitys.

Samaa asiaa toitottaa KISS-periaate, eli keep it simple, stupid, ja myös Albert Einsteinin sanonta "kaikesta pitäisi tehdä niin yksinkertaista kuin mahdollista, mutta ei yksinkertaisempaa".

Minulla on myös taipumus ottaa asioita itseeni. Ei suuttumismielessä, mutta jotenkin, että tuo katse, tuo äänenpaino tai tuo teko oli tarkoitettu ihan varmana juuri minulle, koska tuo tyyppi ehkä vihaa minua. Sitä kutsun leikkisästi ylianalysoimishäiriöstä johtuvaksi toistuvaksi murheeseen johtavaksi pohdintailmentymäksi.

En todella tiedä, miksi toisinaan näin käy useammin kuin toisinaan, mutta niin vain käy. Epävarmuus on yksi, mikä saa salaliittoteoreetikon tutkani aktivoitumaan. Useimmiten kuitenkin pystyn pidättäytymään omassa Fuck it all -periaatteessani, jolloin suhtautumiseni moisista, ehkä tarkoitetuista tai ei-tarkoitetuista osoituksista on: ihan sama.

Ja toden totta, kyllä näkisin, että Fuck it all, eli suomeksi vitut-periaatteeni olisi syytä nostaa tuonne Einsteinien ja muiden ajattelijoiden periaatteiden rinnalle. Aivan yhtä hyvä, oikein varteenotettava, minusta.

Kun iso kela sitten pyörähtää, on tosi tärkeää pysähtyä kuuntelemaan ajatuksiaan ja kyseenalaistaa ne. Se nimittäin toimii, ihan oikeasti. Se toimii tässä ylianalysoimishäiriössä ja se toimii vaikkapa pelon sekoittamissa tunteissa, ennakkoluuloissa ja kaikessa missä ihminen tuntee kenties tietämättäänkin epävarmuutta.

Jos ei itse osaa pysäyttää omaa kelaa, on tosi hyvä jos ystävä pystyy. Kannattaa uskaltautua kysymään kaverilta ajatuksia omasta ajatuksenjuoksustaan ja ottaa avosylin vastaan omaa ajattelua objektiivisempi kulma. Mutta valitse kaverisi tässä kohtaa hyvin. Joskus liian samaan kallellaan oleva seura saattaa vain voimistaa hataraa vaakakuppiasi ja se kellahtaa aivan väärään suuntaan.

Olipa se sitten niinkin pieniä asioita, kuin miksei joku ole soittanut, toinen ole vastannut sähköpostiin tai kolmas ole tervehtinyt sinua kaupassa, ei se varmaankaan johdu sinusta, vaan kiireestä, sähköpostin roskapostiin hukkumisesta tai ettei sinua ole huomattu kaupassa – tai jostain muusta ihan viattomasta syystä.

Koska usein asioiden selitykset vain ovat yksinkertaisempia, kuin itse luulee. 

Mutta kuinka moni voi aina myöntää kallistuvansa aina siihen yksinkertaisimpaan mahdolliseen selitykseen? En minä ainakaan, en ihan aina.

Miksi tämä ajatelumalli on myös nerokas, on sekin, että siinä on toisaalta aivan sama, vaikkei se olisikaan niin yksinkertaista – kun siis puhutaan jostain melko tyhjänpäiväisistä asioista. Koska vaikka se joskus olisikin jotain muutakin, sen voi silti olettaa olevan juuri se viaton vaihtoehto ja itse välttyy turhalta mielipahalta ja ylianalysoinnilta.

Koska mitä sekin sitten mitään hyödyttää? Murehtia asiaa, johon ei itse yleensä voi vaikuttaa?

Joten: Pidä se yksinkertaisena, ja se pysyy yksinkertaisena. Ihanaa, eikö?

(Oman elämänsä Maaret Kallio kuittaa.)